Lukuraportti: John Barclayn "Paavali ja Lahja" #1

John Barclaylta tuli ulos viime vuonna kirja, joka on pyrkinyt tarjoamaan uuden selityksen Paavalin armon käsitteelle.[1] Paul and the Gift (”Paavali ja Lahja”; Eerdmans, 2015)[2] ottaa lähtökohdakseen tilanteen, jossa uusi Paavali –tutkimus on palauttanut Paavalin juutalaiseksi ja myöskin tehnyt juutalaisuudesta armouskonnon. Barclay kysyy, että jos nämä väitteet pitävät paikkansa, niin eroaako Paavalin edustama ajattelu armosta aikalaisestaan juutalaisuudesta millään tapaa? Kirjan nimi jo paljastaa, että tutkimus ei paneudu sanaan ’armo’ sanakirjamaisesti, vaan sen sijaan perehtyy armoon käsitteenä laajemmin ensin antropologisesta ja sitten teologisesta näkökulmasta.

Antropologia ja Voimapeli

Antropologinen armon/lahjan tarkastelu paljastaa, että käsite on ennen kaikkea suhteisiin liittyvä. Lahjan tarkoitus on luoda ja ylläpitää suhteita; niiden kautta lahjan antaja osoittaa omaa hyvyyttään ja osoittautuu hyveelliseksi ihmiseksi (antiikin tärkeimpiä ajatuksia siitä kuka on hyvä ihminen); lahjan antaminen on aina täysin vapaaehtoinen; vastalahja on niinikään vapaa-ehtoinen mutta kuitenkin odotettu asia.[3]

Perustan teoriakehykselle Barclay hakee Marcel Maussin etnografisesta työstä.[4] Maussin tutkimus keskittyi lahjan sosiologiseen merkitykseen, ja hän päätyi väittämään että lahjan käsitteeseen liittyy kolme velvollisuutta (Barclay: obligations):

1. Velvollisuus antaa
2. Velvollisuus vastaanottaa
3. Velvollisuus maksaa takaisin

Maussin näkökulmasta lahjan antaminen edustaa ”voimapeliä” yhteiskunnassa: vain rikkaimmat ovat asemassa, että he pystyvät antamaan. Köyhimmät eivät ole asemassa jossa he voisivat kieltäytyä lahjasta, vaikka he eivät pystykään maksamaan takaisin. Maussin jälkeinen tutkimus on todennyt, että lahja on mahdollista maksaa takaisin ”eri valuutalla” — esim. kiitollisuutena, palveluksina, tai, kenties tärkeimpänä kaikista, alamaisuutena.

Antiikin Vastavuoroisuus

Maussin tutkimus vastaa vain osittain antiikin[5] tilannetta. Jo pikainenkin tarkastelu paljastaa, että ei ole olemassa kaikkia yhdistävää yksiselitteistä käsitystä lahjasta. Antiikin yhteiskunnassa oli ”suurpiirteinen käsitys siitä kuka oli velassa (obligation) kenellekin” (25). Koska lahjan vastaanottaminen a) kommunikoi tarvetta ottaa avustus vastaan, ja b) velvoitti kiitollisuudenvelkaan ja takaisinmaksuun, ”kieltäytymisestä vaihtaa lahjoja tuli osoitus hyvästä kansalaisesta” (30). Osa tästä kehityksestä alleviivaa sitä, että lahja ei sido ainoastaan yksilöä vaan myös koko yhteisöä: kun yksi jäsen ottaa vastaan lahjan jota hän ei pystykään maksamaan takaisin, koko kaupunki saattoi joutua suuriin ongelmiin.

Köyhälle oli myös ongelmallista antaa lahja, sillä se oli hyödytöntä: köyhä ei pystynyt antamaan mitään takaisin. Toisaalta, tämä loi myös rikkaille mahdollisuuden parantaa asemiaan tavallisten kansalaisten silmissä: rikkaita oli helpompi sietää koska he pitivät huolta vähäosaisista (32).

Roomalaisten patrionaatti oli järjestelmä, jossa rikkaampi kansalainen otti kannatettavan alemmasta yhteiskuntaluokasta. Tämäkään ei ollut yksioikoista köyhien avustamista, sillä suhde oli sitova ja elinikäinen. Holhottava yhdistettiin holhoojaan tavalla, joka joko toi hänelle kunniaa tai häpeää, eli tässäkin tapauksessa lahjaan on liittynyt takaisinmaksun oletus.

Juutalaisten suhtautuminen köyhiin osoittaa suurempaa avaruutta, mutta siinäkin Barclay huomauttaa että heidän motivaationsa köyhien avustamiseen tulee ajatuksesta siitä, että Jumala palkitsee teon. Tämä ei kuitenkaan estänyt sitä, että kerjäläisiin olisi suhtauduttu varauksellisesti — tämä käytäntö toisin sanoen saattoi mahdollistaa sen, että rikkaat toitottamalla torvea antamisestaan saivat “takaisinmaksun” yhteiskunnalta, mikä puolestaan vastaisi hyvin pitkälle muiden antiikin kulttuurien tapoja. Niin ikään myös stoalaiset (ks. Seneca) eivät kritisoineet sitä mitä annettiin, vaan miten annettiin.

Puhtaan Lahjan Myytti

Nykyihmisen silmissä edeltävä katsaus saa koko lahjan käsitteen kyseenalaiseksi, sillä meille lahja on lahja – ilman vastavuoroisuuden tai kiitollisuuden ketunhäntiä. Tämä olikin kenties kaikkein mielenkiitoisin osuus Barclayn kirjassa, kun hän selittää miten moderni käsitys Puhtaasta lahjasta ei vastaa antiikin ajatusta.

Puhdas lahja eroaa antiikin ajatuksesta ensinnäkin siinä, että lahjasta tulee persoonaton (54). Keski-ajalla ensin nähtiin, että Jumala maksaa lahjan takaisin (56). Uskonpuhdistajista Calvin esitti että kiitollisuus on aina ja yksiselitteisesti pelkästään vastine Jumalan lahjaan, eikä kiitollisuudella ole itsessään mitään välinearvoa — tarkoittaen sitä että kiitollisuus näkyy Kristityn kuuliaisuutena ja hyvinä tekoina, minkä johdosta Jumala katsoisi ko. Henkilön lahjan/armon arvoiseksi. Luther kyseenalaisti sen aikaisen ajatuksen sakramenteista: sen sijaan että kristitty suorittaisi tai antaisi, hän sen sijaan vastaanottaa. Molempien uskonpuhdistajien ajatuksissa näkyy tarve puolustaa Jumalan armoa täysin ilman ihmisen ansiota, ja tästä näkökulmasta heidän painotuksensa onkin tulkittava reaktiona, jossa pesuveden mukana on lentänyt saunan taakse jotakin korvaamatonta.

Immanuel Kantin oli helppo jatkaa tätä tietä ja täydellistää puhtaan lahjan käsite. Kant lähestyi asiaa yleismaailmallisesta ja rationalistisesta näkökulmasta (vailla uskonnon painolastia). Hänen mukaansa on vain kaksi oikeaa syytä antaa:

1. Näin toimivat henkilöt joilla on korkea moraali
2. Antaja on kiinnostunut toisten onnellisuudesta

Nämä ajatukset eivät itsessään ehkä ole kovin shokeeraavia. Kant kuitenkin tarkoitti, että täydellinen lahja edellyttää sitä, että lahjan antajalla ei ole mitään oletuksia itsellään. Mikäli lahjan antaja saa itse hyvän mielen teostaan, ei voida enää puhua puhtaasta lahjasta. Mikäli lahjan antaja pettyy siihen, että ei saa kiitosta, ei voida puhua puhtaasta lahjasta. Näin syntyy käsitys anonyymistä lahjasta joka annetaan salaa ilman mitään omia odotuksia siitä, miten lahjan saaja suhtautuu siihen tai mitä hän tekee sillä.[6]

Jacques Derrida vie anonymiteetin vielä pidemmälle. Hänen mukaansa täydellinen lahja on sellainen, jota ei palauteta. Eikä vain niin, vaan molempien osapuolien on unohdettava se — muutoin toinen saattaa kokea tyytyväisyyttä antamisestaan ja toinen velvollisuutta tai kiitollisuutta saamisestaan. Derrida kumoaa täysin vastavuoroisuuden periaatteen, ja tekee lahjasta täysin utopistisen myytin. Derridan lahja ei enää ole lahja, vaan unohdettu asia jota ei kenties koskaan tapahtunut.

Lahjat Ovat Erikaltaisia

Tämä lyhyt otanta osoittaa, että vaikka terminologia lahja/armo voivat ovat sama, ne voivat olla käsitteellisesti hyvinkin erilaisia. Barclay esittää, että on kuusi eri painotusta joita eri tutkijat/kirjoittajat haluavat korostaa, ja että näiden erojen hahmottaminen paljastaa miksi aiheeseen liittyy niin paljon ristiinpuhumista. Vaikka jokainen puhuu lahjasta/armosta, niin lukijan täytyy ymmärtää mikä heidän määritelmässään on lahja/armo (perfection of gift/grace).

Tässä Barclayn esittämä lahjan/armon jaksotus (Taxonomy of six perfections):

1. Ylitsevuotavainen (superabundance)
2. Yksiselitteisen antelias antaja (singularity)
3. Antaja itse on aloitteellinen (priority)
4. Lahja ei suhteessa vastaanottajan arvoon (incongruous)
5. Lahja tuottaa tulosta (efficacious)
6. Vastavuoroisuuden puute (non-circularity)

Tämän jaksotuksen avulla Barclay pystyy osoittamaan hyvin tehokkaasti miten kukakin ajattelija näkee lahjan/armon. Hän esittää että lahja/armo ei edellytä kaikkien näiden ehtojen täyttymistä, ja että niistä osa on myöskään suoraan ristiriidassa keskenään. Lahjat voivat olla erikaltaisia mutta silti tulkitsijan mukaan täysin päteviä ja oikeita lahjoja.

Tämän teoriakehyksen avulla Barclay käsittelee ensin miten Paavalin armokäsitystä on tulkittu,[7] sitten hän tarkastelee lahjaa/armoa toisen temppelin juutalaisuudessa,[8] ja lopuksi hän tarjoaa itse oman tulkintansa Galatalais- ja Roomalaiskirjeestä. Kirjoitan kustakin näistä oman blogipostauksen pitääkseni nämä edes jollakin tavalla luettavan mittaisina. Tulen myös antamaan jonkinlaisen loppuraportin kesäkuussa järjestettävästä seminaarista, jossa Barclay ja Tom Wright keskustelevat teemasta Edinburghin yliopistossa.

Viitteet

[1] Barclay keskittyy Galatalais- ja Roomalaiskirjeeseen (siinä järjestyksessä).
[2] Lukijan on hyvä tietää, että en ole merkinnyt viittauksia Barclayhin kuin siellä missä katson sen olleen välttämätöntä.
[3] Tämä toi mieleen Senecan teoksesta Hyväntekeväisyydestä (de Beneficiis, kirj. n. 60 jaa.).
Teoksen suomenkielinen nimi on harhaanjohtava, sillä se antaa kuvan yksisuuntaisesta liikkeestä lahjan antajalta hyväntekeväisyyden kohteelle. Teos keskittyy lahjan antajan näkökulmaan, mutta yhtä lailla keskustelee lahjan vastaanottajasta. Hän mm. väittää, että lahja pitäisi tulkita lainaksi joka pitää maksaa takaisin, ja kiitollisuus edustaa ensimmäistä osamaksuerää. Senecan mielestä kiittämättömyys on oman aikansa suurin kirous, ja Seneca tuomitsee sen epähyveelliseksi käytökseksi.
[4] Marcel Mauss, ”Essay sur le Don,” 1925; englanniksi kääntänyt W. D. Halls (London: Routledge, 1990).
[5] Viittaa antiikilla a.) aikaan karkeasti ottaen 200 eaa. – 100 jaa. ja b.) kreikkalais-roomalaiseen kulttuurimaisemaan.
[6] Barclay vertaa tätä verenluovutukseen, mutta analogia tässä kohtaa liittyy pikemminkin siihen, että lahjan vastaanottajalla ei ole mitään keinoa osoittaa lahjan antajalle kiitollisuutta. Verenluovutus vertauskuvana kuitenkin ontuu, koska kuka tahansa joka on luovuttanut verta osaa kertoa kuinka hyvällä mielelle tulee kun voi auttaa.
[7] Markion, Augustinus, Luther, Calvin, Barth, Martyn, Sanders.
[8] Salomonin Viisaus, Filon, Qumran Hodayot, L.A.B., 4 Esran kirja.