“Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät. - 1 Tim 5:17On epätodennäköistä että kukaan pastori/seurakunnanjohtaja/vanhimmiston jäsen lähtisi omaa häntäänsä tällä tavalla nostamaan ainakaan suomalaisessa kontektsissa (lukuunottamatta ehkä menestysteologisia suuntauksia?). Käytännössä on aivan yhtä epätodennäköistä että kukaan seurakuntalainenkaan olisi kiinnittänyt pastorin rikkinäiseen paidanhihaan huomiota positiivisella tavalla ja haluaisi siksi pitää aiheesta pienen “todistuspuheenvuoron” muistuttakseen seurakuntaa heidän velvollisuudestaan. Aivan yhtä epätodennäköistä on että seurakunnan taloudenhoitaja toisi tätä jaetta esiin myöskään, koska pastorin palkka tuskin on ainoa rahareikä kun sähkölaskukin pitäisi saada maksettua.
Pari sanaa käännöksistä
Kyseinen teksti on Vanhasta kirkkoraamatusta, KR92 on muuttanut tekstiä kolmelta osin:- verbi “pidettäköön” on menettänyt käskymuotonsa
- “hoitamisesta” on tullut “johtamista”
- uusi käännös on virkakeskeisempi, se puhuu “sananjulistajista” ja “opettajista”
#3 Jos teksti puhuu “virasta”, se virka kuuluu “vanhimmalle,” ei opettajalle tai julistajalle jotka ovat tässä kohtaa kuvausta (joidenkin) vanhimpien tehtävistä.
#2 Uustestamentillisesta näkökulmasta johtaminen on hoitamista ja huolehtimista.
Kohdassa #1 sana on ajatukseltaan lähempänä alkutekstiä KR92:sessa: Paavali todellakin käyttää verbiä joka puhuu arvostamisesta. Tästä myöhemmin lisää, mutta todettakoon että KR33/38 ajatus “kunniasta” on ristiriitainen. Koska tämä on lauseen pääverbi on kummallista että 92 on kadottanut käskymuodon (joka tosin on tässä hankala kääntää, kuten alempana osoitan).
Vielä käännöksistä
Jos tämä jae pitäisi vääntää rautalangasta alkutekstin mukaan, niin se voitaisiin kuvata kolmessa tasossa (vähän kuin Inceptionin unimaailmat?):Vanhimmat ovat ansainneet kaksinkertaisen arvostuksenMielestäni tämä teksti puhuu ainakin teoriatasolla kolmenlaisista vanhimmista:
[Tarkoitan siis niitä vanhimpia jotka ovat] hoitaneet tehtävänsä hyvin
[Ja erityisesti puhun niistä] jotka raatavat sanassa ja opetuksessa
- Niistä jotka eivät hoida tehtäväänsä hyvin
- Niistä jotka hoitavat tehtävänsä hyvin
- Niistä jotka opettavat seurakuntaa
Arvostus
Arvostus — tai kuten 33/38 sanoo kunnia — kuuluu siis niille jotka hoitavat hommansa hyvin. Itse asiassa, tämä partisiippi (prosestōntes) on perfektissä mikä tarkoittaa: “niitä jotka ovat huolehtineet…” Paavali ei siis näytä sanovan että “antakaa arvostusta/kunniaa jokaiselle joka julistaa tai palvelee”, vaan että ne jotka ovat osoittautuneet tässä tehtävässä uskollisiksi, he ovat tämän ansainneet.
Kuten aiemmin sanoin, ajatus “kunniasta” on kyseenalainen: Paavali käyttää sanaa joka voidaan kääntää mielessä “arvostus” mutta jolla on kaksoismerkitys: se tarkoittaa palkkaa, tai ehkäpä tässä tapauksessa ruokaa ja elatusta. Vertaus puivasta härästä seuraavassa jakeessa (5:18) kiistatta vahvistaa tämän: se joka tekee työtä “pellolla” saa syödä “pellosta” oman osansa.
Miksi sitten kaksinkertainen osa? Tämän suhteen en olisi niin kirjaimellinen: se on kielikuva joka leikkii ajatuksella arvostuksesta ja palkasta. Tämänkaltainen henkilö on ansainnut sekä arvostuksemme että on oikeutettu “syömään”.
Koska tämä kunnian antamisen verbi (aksiousthōsan) on imperatiivi ja passiivi, kapulakielellä tämä kääntyy: “Olkoot he arvolliset,” mutta ajatus mikä tässä on takana on: “antakaa heille heidän osansa sillä sen he ansaitsevat!”
Kuka, mitä, minäkö, häh?
Tämä teksti puhuu eri tavalla eri ihmisryhmille. Uskon että se puhuu meille kaikille että meidän tulisi osoittaa arvostusta niille jotka meitä opettavat Sanassa. Tämä voi olla taloudellista, muuten aineellista, tai vaikka saunaan kutsumista tai lämmintä kättä saarnan jälkeen. Näinä aikoina on hyvä muistaa mitä verottaja ajattelee näistä “arvostuksen osoituksista. Mutta: Yllätä pastorisi/pienryhmän johtajasi/nuorisotyöntekijäsi tms. eleellä jonka tiedät välittävän hänelle arvostusta. Tämä ei ole mikään pyramidihuijaus: kukaan ei ole siellä päällä — jos opettaminen tällaista välttämättä viestiikään — vaan jokainen on jonkun opetuksen “alaisuudessa” ja näin arvostuksenvelassa heitä kohtaan.Toisekseen se puhuu niille jotka itse palvelevat seurakunnassa, erityisesti niille jotka palvelevat sanan julistuksessa mistä ei välttämättä aina ole näyttää kauheasti konkreettisia tuloksia. Se kertoo heille että heille kuuluu “arvostus/palkka,” ja että sitä on lupa odottaa. Paavali näyttää sanovan että tämän tulisi olla sen mukainen että kyseisen henkilön ei tarvitse “kahlita” itseään toisiin töihin voidakseen palvella. Toisaalta Paavali itse osoitti esimerkkiä ja oli valmis näin toimimaan tilanteen vaatiessa, mutta tämä ei näyttänyt olevan ideaali tilanne.
Paavali myös muistuttaa työetiikasta: sana palvella (kopiaō) voisi kääntyä paremmin “raataa” tai ehkä positiivisemmin “ahkeroida”. Millä tämä sitten mitataan? Tuloksilla vai työn määrällä? Nämä ovat varmasti tapauskohtaisia asioita. Mutta tässä kohtaa vastuu on sekä “vanhimmalla” itsellään että yhteisöllä jonka häntä tulisi taloudellisesti kannattaa.
On myös syytä muistuttaa, että Raamatullisessa mielessä “vanhimmat” on monikollinen käsite (ks. 4:14!). He ovat arvostettuja yhteisön jäseniä, osa saattaa olla iältään vanhoja, mutta termiä käytetään arvostuista johtajista jo juutalaisuudessa. Koska Paavali ei luo tarkkoja virkakäsityksiä, ja vaikka loisikin niin ne hankalasti istuvat meidän kulttuuriimme, on syytä kiinnittää huomiota lähinnä heidän funktioihin ja päätellä, että kuka tahansa yhteisön opettajaksi tunnistama ja asettama henkilö on tällainen. Tämä ei tarkoita että meidän täytyisi kutsua 20 -vuotiasta nuorisotyöharjoittelijaa vanhimmaksi, mutta jos hän on johtavassa roolissa niin meidän tulee tunnistaa hänen oikeutensa tähän “arvostukseen.”
