Älkää sammuttako Henkeä, älkää halveksuko profetoimisia,
mutta koetelkaa kaikki (πάντα) — pitäkää se, mikä on hyvää.
Pysykää erossa kaikenlaisesta pahasta (ἀπὸ παντὸς εἴδους πονηροῦ ἀπέχεσθε).
(1 Tess 5:19–22, oma käännös)
(1) Teksti koskee kirjaimellisesti "profetoimisten" arvioimista. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö sitä voitaisi soveltaa muunkinlaiseen arvioimiseen, mutta tällöin on pidettävä huolta siitä, että emme yleistä tekstistä vain pelkkää käskyä "koetella", vaan huomioimme laajemmin, mitä "koettelemisella" tarkoitetaan ja kriteerin, jolla se tehdään. Tästä lisää alla.
(2) Konteksti on sikäli mielenkiintoinen, että edeltävät jakeet 5:1–11 mainitsevat vahvasti ajatuksen siitä, että Tessalonikalaiset ovat valon lapsia, jotka ovat pukeutuneet Jumalan sota-asuun. Jakeet mukailevat Paavalin myöhempää tuotantoa Efesolaiskirjeessä (luvut 4–6), jossa esiintyy samanlaisia ajatuksia — muun muassa kuuluisa pätkä Jumalan sota-asusta. Tämä sota-asu EI OLE roomalaisen sotilaan sotisopa, jolle voimme vapaasti assosioiden antaa merkityksiä, vaan viittaus Vanhan testamentin profetioihin Jumalasta voitokkaana soturina. Paavalin kuvaukset rintapanssarin ja kypärän päähän laittamisesta ovat siis viittauksia siihen, että uskovan ihmisen tulee pukeutua Kristukseen, elää "Jumalassa", häntä lähellä, häneen perustuen ja hänestä voimansa ammentaen.
(3) Tekstissä Paavali rinnastaa Hengen sammuttamisen ja profetoimisten halveksumisen keskenään. Sammuttamisessa on siis kysymys sellaisesta suhtautumisesta, joka hylkää profetoimisen suoralta käsin ja näin estää sen, mitä Pyhä Henki haluaa ilmaista seurakunnalle. Paavalin teologiassa Henki on kristillisyyden edellytys. Tällä en viittaa kokemukseen tai johonkin "toiseen siunaukseen", vaan siihen yksinkertaiseen asiaan, että ilman Henkeä ei ole uudestisyntyneitä kristittyjä tai todellista kristillisyyttä. Mutta sanottakoon myös se, että Paavalin teksteistä ei mielestäni löydy ajatuksia, jotka sinällään tuomitsisivat hengellisen kokemisen. Paavalille usko on elävää yhteyttä Jumalaan Kristuksen kautta ja Hengessä, ja siksi se on myös koettava todellisuus. Samalla kokemus ei missään kohdin määrittele sitä, mikä on aitoa tai epäaitoa kristillisyyttä (ks. esim. 1 Kor 12:1–3, jossa Paavali hylkää ekstaattiset kokemukset aidon uskon mittarina).
(4) Hengen sammuttamisen eli profetoimisten halveksumisen sijasta Tessalonikan uskovia kehotetaan kriittiseen arviointiin ja hyvän pitämiseen. Hengen sammuttamisen vastakohta ei ole siis kaiken automaattinen hyväksyminen. Arviointi sinänsä ei ole Hengen sammuttamista vaan jokaisen uskovan vastuu. Sana πάντα (kaikki) voi olla muodoltaan joko monikon maskuliini (jolloin viitattaisiin profeetallisen sanoman lausujiin) tai monikon neutri (jolloin viitattaisiin profeetallisiin sanomiin). Tekstiyhteyden perusteella kuitenkin ajattelen, että jälkimmäinen on se, mitä Paavali tarkoitti: τὸ καλὸν (hyvä) on selkeästi yksikön neutri ja viittaa sen profeetallisen sanoman (tai sanoman osan?) pitämiseen, joka arvioidaan hyväksi. Siksi myös πάντα (kaikki) on neutri — ja tästä kaikki tutkimani raamatunkäännökset näyttävät olevan samaa mieltä.
(5) Minkälaisista profetioista on kyse? Teksti ei yksilöi tätä, mutta ensimmäistä ja toista Tessalonikalaiskirjettä lukiessamme huomaamme, että Tessalonikan uskovia piinasi pelko siitä, mitä sellaisille uskoville tapahtui, jotka olivat ehtineet jo kuolla ennen Herran toista tulemista. Lisäksi "Herran päivä" läheisyys (Menikö se jo?) aiheutti huolta. Jakeissa 2 Tess 2:1–2 luemme erikseen virheellisistä "Hengen ilmoituksista": "Me pyydämme, veljet, ettette heti menetä malttianne ja säikähdä, jos joku vedoten Hengen ilmoitukseen tai muka meidän puheeseemme tai kirjeeseemme väittää, että Herran päivä on jo käsillä." Samankaltainen ajatus esiintyy myös käsittelemieni jakeiden kontekstissa, 1 Tess 5:1b–2: "Aikamääristä teille ei tarvitse kirjoittaa, veljet, sillä te tiedätte itse aivan hyvin, että Herran päivä tulee kuin varas yöllä." Ehkäpä jo varhaiskristillisyyden parissa esiintyi sellaisia lopunajan profetioita, jotka piti koettelemisen jälkeen hylätä. Mielenkiintoista kontekstissa on myös se, jakeessa 12 on kehotettu arvostamaan niitä, jotka tekevät työtä oman seurakunnan paimenina. Olivatko "kiertävät sananjulistajat" ongelma jo varhaiskristillisyyden parissa? Varhainen Raamattuun kuulumaton dokumentti, Didakhe (kirj. n. 50–150 jKr), puoltaa tätä näkemystä.
(6) Paavali tarjoaa ainoaksi arviointiperusteeksi sen, ilmeneekö jokin sanoma tutkittaessa pahaksi. Sana πονηρός (paha) esiintyy Paavalin kirjeissä vain 13 kertaa ja viittaa aina sellaiseen pahaan, joka on moraalisesti jumalan edessä väärin ja läheisessä yhteydessä siihen, joka on paha eli saatanaan. Kuten kohdassa 2 kävi ilmi, Paavali on edellä kiinnittänyt huomiota Tessalonikalaisten identiteettiin valon lapsina, jotka elävät lähellä Jumalaa. Siksi heidän tulisi luonnostaan tunnistaa sellaiset sanomat, jotka eivät edusta Jumalaa oikein. On sanomattakin selvää, että tässä ei ole siis kysymys jostakin erillisestä hengellisestä kyvystä (esim. se, mitä usein nimitetään "henkien erottamisen armolahjaksi") vaan Jumalan tuntemiseen perustuvasta kyvystä tunnistaa, että jokin profeetallinen sanoma ei edusta Jumalaa oikein. Muualla Raamatussa annetaan muita ohjeita (esim. sanoman toteutuminen ja hedelmä), mutta tässä arviointiperusteena on se, edustaako sanoma sitä Jumalaa, jonka me tunnemme, oikein. Hyvä on huomata myös se, että kaikki verbit ovat monikossa — koetteleminen ei ole yhden henkilön mielipide vaan yhteisöllinen juttu, joka perustuu Jumalan tuntemiseen ja tässä tuntemisessa hänen sanansa on etusijalla. Koetteleminen ei ole yhtä kuin "minä en tykkää tästä", vaan yhteistyötä sen eteen, että pystytään määrittelemään vastaako jonkin profeetallisen sanoman sisältö Jumalaa oikein vai väärin ja johtaako se oikeaan vai väärään elämään. Siksi koeteltaessa täytyy tarjota perusteita.
Tällainen koetteleminen voidaan mielestäni laajentaa koskemaan kaikkea seurakuntaelämää.
