 |
| Miqveh, rituaaliseen puhdistautumiseen käytetty allas |
Matthew Thiessen pyrkii selittämään miten juutalaisten rituaalisen puhtauden säännökset toimivat suojelevana järjestelmänä yhteiskunnassa. Toki säädösten keskiössä oli Jerusalemin temppelin pyhyyden suojeleminen, mutta tämä vastaavasti oli myös ihmisten etu: mikäli kansa tahraisi temppelin pyhyyden, olisi Jumalan poistettava kansa tahraamasta temppeliä ja maata. Näin ollen rituaalisen puhtauden järjestelmä toimi kansaa suojelevana tekijänä ja oli keskeinen osa juutalaisuutta.
Thiessen esittää että rituaalisen epäpuhtauden tasoja oli kolme, ja ne toimivat hierarkkisesti: alimmalla tasolla oli genitaalinen epäpuhtaus, sitten lepra (ei moderni lepra vaan jonkinlainen ihosairaus), sitten kuolema. Taksonomia perustuu myöhempään rabbiiniseen tulkintaan (Mishna), mutta on validi tapa arvioida Kolmannen Mooseksen kirjan puhtauskäsitystä.
Thiessen toistaa useassa kohtaa Jacob Milgromin oppeja, mutta ei suinkaan kritiikittömästi. Keskeisin lienee sen ajatuksen alleviivaaminen, että rituaalinen puhtaus ja pyhyys eivät ole synonyymisiä käsitteitä, eivätkä myöskään profaanius ja epäpuhtaus. Näistä syntyy kaksi vastakohtaista käsiteparia:
Pyhyys vs. profaanius
Puhtaus vs. epäpuhtaus
Keskeistä näissä kategorioissa on nähdä Jerusalemin Temppeli sekä pyhänä että puhtaana paikkana. Maantieteellisesti katsoen mitä kauemmas Temppelistä mennään, sitä profaanimpi tai vähemmän pyhä paikka/asia oli. Mutta tämä ei ole syntikysymys. Profaani talo on tavallinen talo – sen ei tarvinnut eikä se voinutkaan olla pyhä. Miksi? Koska pyhä talo vaati rituaalista puhtautta. Tämä ei ollut normaalitila. Edes pappien ei tarvinnut olla rituaalisesti puhtaita. Ainoastaan silloin kun he menivät temppeliin, piti heidän puhdistautua. Ja sama päti kaikkiin kansalaisiin. Pappien tehtävä oli valvoa näiden kahden rajan toimivuutta: pyhästä ei saanut tulla profaania, epäpuhdas ei saanut turmella pyhää. Nämä kriteerit selittävät hyvin juutalaisten uhrikäytäntöä.
Rituaalinen epäpuhtaus ei siis ollut syntikäsite, vaan tyypillisesti normaaliin elämään kuuluva ohimenevä vaihe, joka ei vaatinut erityistä puhdistautumista. Joskus epäpuhtauden tila väistyi jo seuraavana päivänä (yöllinen siemensyöksy, seksi..), joskus viikon päästä (kuukautiset). Mutta pitkittyneemmänkin epäpuhtauden aikana henkilö saattoi pestä kätensä, jonka ansiosta hän tuli väliaikaisesti ei-epäpuhtaaksi ja saattoi osallistua yhteiskunnan normaaleihin toimintoihin (esim. verenvuototautinen nainen, Mark 5), mutta ei tietenkään mennä temppeliin koska se vaati erityistä puhtautta. Suosittelen tutustumaan kirjaan ja sen kautta juutalaisten puhtaussäännöksiin – Thiessenin selvitys kumoaa täysin aiemmat yksioikoiset selitysmallit.
Lopuksi. Hieman säpsähdin kun Thiessen yrittää selittää rituaalisen puhtauden käsitettä modernin vertauskuvan avulla: "me emme toivo sellaisten ihmisten vierailevan sairaaloissa joiden immuniteetti on heikentynyt. Muutoin he saattaisivat tartuttaa sairauden vieraillessaan sairaalassa. Ainoastaan kaikkein välinpitämättömin ihminen voisi tulkita tämä kehotuksen loukkaavana rajoituksena. Sen sijaan kehotuksen takana on halu pyrkiä suojelemaan [heikoimpia ihmisiä." (72, oma suomennos). En osaa olla lukematta tätä osana tätä aikaa ja tilannetta jossa me elämme. Valitettavan monet kristityt vetoavat "vapauden" käsitteeseen ja vastustavat kaikkea rajoitustoimia. Kieli poskessa sorvasin seuraavan julkilausuman, koska se ilmentää miten minä kuulen rokotekriittisten julistuksen:
"Me rokottamattomat haluamme vierailla sairaaloissa vaikka saatamme olla taudinkantajia ja -tartuttajia. Emme välitä jos joku sairastuu meidän vuoksemme. Olemme ylpeästi välinpitämättömiä ja tulemme tulkitsemaan maskipakon, rokotepassin ja kaikki muut vastaavat keinot ihmisoikeuksia loukkaavina rajoituksina. Meille kristittyinä olemisessa keskeistä on henkilökohtaisen vapauden säilyttäminen, ja tämän puolesta olemme valmiita vaikka rikkomaan lakia."
Koska parodia on hankala genre, on selvennettävä että tämä julistus ei heijasta omia ajatukseni.
