Kirja-arvio: Richard Rohrin "Universaali Kristus"

Heti alusta paljastan että koin Rohrin teoksen Universaali Kristus (Basam 2021) äärimmäisen hankalaksi arvioida. Rohrin argumentointi on niin summittaista ja tunteisiin vetoavaa, että mistään analyyttisestä teoksesta ei voida puhua. Ensinnäkin, Rohrin väitteet siitä että hän palauttaa sen mitä varhaiset kristityt uskoivat mutta kaikki muut ovat unohtaneet on läpinäkyvästi revisionistinen. Revisionismissa on kyse "tradition uudelleen tulkinnasta" inklusivismin näkökulmasta (Vainio 2013). Samaan kategoriaan kuuluu vetoaminen fransiskaaniperinteeseen (auktoriteettiin vetoaminen) aivan kuten se antaisi muodollisen oikeutuksen hänen näkemyksilleen.

Photo: Festival of Faiths (CC by 2.0)

Kiltin ja avarakatseisen maineen omaavan retoriikkaan ei pitäisi kuulua uhkailu, mutta kokonaisargumenttina kirjasta jää käsitys että "jos et ole valmis valaistumaan niin..." Lukija on siksi pakotettu valitsemaan joko Jumala joka on joko läpeensä armollinen tai sitten vihainen vanha mies pilven reunalla. Jos emme hyväksy Rohrin universaalia näkyä, olemme tämän maailman älykköjen uhreja. Kuin harhaan johdetut lampaat vastustamme tätä näkyä koska haluamme mieluummin pitää väkivaltaisen Jumalan. Väkivaltaiseen Jumalaan uskominen on osoitus siitä että emme ole valaistuneet, että uskomme on vahingollista ja että evankeliumimme "ei ole hyvä sanoma."

En usko että Rohr on tarkoittanut näitä uhkauksiksi vaan kyse on pikemminkin siitä mihin loogiset kömmähdykset välttämättä vievät. Jyrkkä kahtiajako ja perinteisen kristinuskon karikatyyrinen kuvaus (olkiukko) saattavat resonoida lukijan mielessä, mutta kokemus ei tee asiasta faktaa. Negatiivinen tapa jolla Rohr puhuu älyköistä lienee epäsuora viittaus kirkon teologeihin. Tulkintani mukaan nämä välttämättä käsittävät valtaosan kirkkoisistä ja erityisesti uskonpuhdistajat koska heidän vaatimuksensa inkarnaation merkityksellisyydestä ja sovitustyön välttämättömyydestä on radikaalissa ristiriidassa Rohrin panenteistisen tulkinnan kanssa. Sillä, että ajoittain Rohr vetoaa joihinkin kirkon ajattelijoihin ei ole merkitystä, koska hänen lukutapansa on äärimmäisen valikoivaa ja vääristelevää.

Kristuksen kolme inkarnaatiota

Väite Kristuksen "kolmesta inkarnaatiosta" on käsittääkseni Rohrin omaa tuotantoa vaikka hän tässä kohtaa yrittää vedota fransiskaaniteologi Johannes Duns Scotukseen (1255-1308). Duns Scotus ei väittänyt että Kristus inkarnoitui ensimmäisen kerran maailman luomisessa vaan että Jumala loi maailman Kristuksen inkarnaatio mielessä. Klassisessa kristinuskossa on vain yksi Kristus ja yksi inkarnaatio. Toisin kuin Rohr, Duns Scotus hyväksyy että inkarnaatio oli vastaus ihmiskunnan syntiongelmaan vaikkakin argumentoi että inkarnaatio olisi tapahtunut vaikka Aadami ei olisi koskaan langennutkaan. Jos Rohr ottaa tästä ajatuksesta kiinni niin hän ei huomioi – tai valitsee olla huomioimatta –kokonaiskuvaa jossa Duns Scotus tavoittelee Jumalan täydellisen vapauden säilyttämistä. Duns Scotuksen ja Rohrin ajatuksia ei ole mahdollista sovittaa yhteen ilman kompromissia älyllisen rehellisyyden suhteen.

Kristuksen toinen inkarnaatio Jeesuksessa – se jota kaikki pitävät todellisena inkarnaationa – on Rohrin teologiassa vieläkin ongelmallisempaa, sillä on vaikea pitää kiinni Jeesuksen erityisluonteesta ja samalla korostaa että sama Kristus on luomisen perusteella kaikissa meissä. Kristuksen toinen inkarnaatio ei ole ylhäältä vaan alhaalta; Jeesuksen syntymää voisi kuvitella ikään kuin saman sienirihmaston tuotteeksi kuin ihan ketä tahansa muutakin. Inkarnaatio on luonnollinen seuraus ensimmäisestä inkarnaatiosta jolloin Kristus tuli maailmaan yleisellä tavalla luomisen kautta. Kristuksen paluun nimeäminen "Kristuksen kolmanneksi inkarnaatioksi" on luovuutta luovuuden vuoksi, vaikkakin tällä hän tuntuu haluavan sanoa ettei Kristus ole poistunut mihinkään vaan vaikuttaa jokaisessa ihmisessä. Rohrin Kristus on samaan aikaan jotain spesiaalia, mutta samaan aikaan hän on vain "toinen nimi kaikelle."

Postmodernia inklusivismia

Ilman että omaksuisi pluralistisen tulkinnan, Rohr on mielenkiintoinen yhdistelmä postmodernia ja postmodernismin vastustajaa: hän ei hyväksy pluralistista tulkintaa kaikista uskonnoista yhtä oikeana mutta samaan aikaan hänen uskontonsa keskeisin arvo on postmoderni inklusivismi. Rohrin evankeliumiin ei kuulu pelastuksen julistaminen Jeesuksessa vaan sisäisen kokemuksen tarjoaminen jokaiselle ihmiselle siitä, että Jumala on jo täysin hyväksynyt hänet; ei ole syntejä joita tarvitsisi sovittaa koska emme ole koskaan olleet erossa Jumalasta. Tunteen tasolla Rohrin argumentin vetoavuus on jossain määrin helppo ymmärtää, mutta se perustuu siihen että klassisesta kristinuskosta – niin sen jumalasta kuin sen kannattajista on ensin tehty kostonhaluinen, naisia ja homoja vihaava karikatyyri.

Loppukaneettina jäin pohtimaan kahden filosofin vaikutusta Rohrin ajattelun takana: Kantin ja Hegelin. Kantin filosofiasta Rohr tuntuu ammentavan mystisen tulkinnan ilmoituksesta, jonka Rohr tuo luonnollisen teologian tasolle. Tätä myöten universaali uskonto ei modernistisessa mielessä voi tavoittaa "näin sanoo Herra" eikä varsinkaan mitä tulee etiikkaan. Kuitenkin Kristusmystiikan muuttamina ihmisinä haluamme toimia oikein toisia ihmisiä kohtaan tavalla, joka ei juurikaan tunnu eroavan Kantin kategorisesta imperatiivista muutoin kuin syvemmällä vaatimuksella.

Hegel ei ehkä ole niinkään lähde kuin taustateoria joka voi auttaa ymmärtämään sekä Rohria että hänen lukijoitaan paremmin: Rohr on siis oman aikansa tuote jonka lämminhenkinen teologia on tunnepohjainen postmoderni vastareaktio vanhakantaiselle ja faktoihin pitäytyvälle kristinuskolle. Ainakin tälle lukijalle jää hämmentynyt olo: eikö oikeasti ole olemassa mitään näiden kahden ääripään välillä?

Lähteet:

Lane, A. N. S. "Duns Scotus, John" teoksessa New Dictionary of Theology, toim. Ferguson, Sinclair B., & J.I. Packer. Downers Grove, IL: InterVarsity Press, 2000.

Mulholland, Seamus. "Incarnation in Franciscan Spirituality – Duns Scotus and the meaning of Love." http://www.slr-ofs.org/uploads/9/5/5/8/95584600/incarnation_in_franciscan_spirituality_-_scotus.pdf (vierailtu 5.5.2022).

Paul, Ian. "Is Richard Rohr's 'Universal Christ' Christian? Psephico 10.4.2019. https://www.psephizo.com/reviews/is-richard-rohrs-universal-christ-christian/ (vierailtu 5.5.2022).

Rohr, Richard. Universaali Kristus. Suom. Sanna Bäckvall ja Päivi Huuhtanen-Somero. Helsinki: Basam, 2021.

Vainio, Olli-Pekka. "Modernin teologian pääsuuntauksia," teoksessa Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristilline teologia, Olli-Pekka Vainio. Helsinki: SKTS, 2013.

Arvio Matthew Thiessenin Jesus and the Forces of Death -kirjasta

Miqveh, rituaaliseen puhdistautumiseen käytetty allas

Sain vihdoin aikaiseksi lukea Matthew Thiessenin erittäin paljon kehutun kirjan Jesus and the Forces of Death (Baker Academic, 2020). Thiessen pyrkii todistamaan että Jeesus ei suinkaan kumoa rituaalisen puhtauden käsitettä juutalaisuudessa tai toimi tätä vastaan, vaan päinvastoin, hän käsittelee epäpuhtauden poistamalla sen juurisyyn, kuoleman. Ajatus on ehkä monille UT:n lukijoille vieras, mutta on ollut vain ajan kysymys milloin joku soveltaa Jacob Milgromin yms. työtä evankeliumitutkimukseen.

Matthew Thiessen pyrkii selittämään miten juutalaisten rituaalisen puhtauden säännökset toimivat suojelevana järjestelmänä yhteiskunnassa. Toki säädösten keskiössä oli Jerusalemin temppelin pyhyyden suojeleminen, mutta tämä vastaavasti oli myös ihmisten etu: mikäli kansa tahraisi temppelin pyhyyden, olisi Jumalan poistettava kansa tahraamasta temppeliä ja maata. Näin ollen rituaalisen puhtauden järjestelmä toimi kansaa suojelevana tekijänä ja oli keskeinen osa juutalaisuutta.

Thiessen esittää että rituaalisen epäpuhtauden tasoja oli kolme, ja ne toimivat hierarkkisesti: alimmalla tasolla oli genitaalinen epäpuhtaus, sitten lepra (ei moderni lepra vaan jonkinlainen ihosairaus), sitten kuolema. Taksonomia perustuu myöhempään rabbiiniseen tulkintaan (Mishna), mutta on validi tapa arvioida Kolmannen Mooseksen kirjan puhtauskäsitystä. 
Thiessen toistaa useassa kohtaa Jacob Milgromin oppeja, mutta ei suinkaan kritiikittömästi. Keskeisin lienee sen ajatuksen alleviivaaminen, että rituaalinen puhtaus ja pyhyys eivät ole synonyymisiä käsitteitä, eivätkä myöskään profaanius ja epäpuhtaus. Näistä syntyy kaksi vastakohtaista käsiteparia:

Pyhyys vs. profaanius
Puhtaus vs. epäpuhtaus

Keskeistä näissä kategorioissa on nähdä Jerusalemin Temppeli sekä pyhänä että puhtaana paikkana. Maantieteellisesti katsoen mitä kauemmas Temppelistä mennään, sitä profaanimpi tai vähemmän pyhä paikka/asia oli. Mutta tämä ei ole syntikysymys. Profaani talo on tavallinen talo – sen ei tarvinnut eikä se voinutkaan olla pyhä. Miksi? Koska pyhä talo vaati rituaalista puhtautta. Tämä ei ollut normaalitila. Edes pappien ei tarvinnut olla rituaalisesti puhtaita. Ainoastaan silloin kun he menivät temppeliin, piti heidän puhdistautua. Ja sama päti kaikkiin kansalaisiin. Pappien tehtävä oli valvoa näiden kahden rajan toimivuutta: pyhästä ei saanut tulla profaania, epäpuhdas ei saanut turmella pyhää. Nämä kriteerit selittävät hyvin juutalaisten uhrikäytäntöä.

Rituaalinen epäpuhtaus ei siis ollut syntikäsite, vaan tyypillisesti normaaliin elämään kuuluva ohimenevä vaihe, joka ei vaatinut erityistä puhdistautumista. Joskus epäpuhtauden tila väistyi jo seuraavana päivänä (yöllinen siemensyöksy, seksi..), joskus viikon päästä (kuukautiset). Mutta pitkittyneemmänkin epäpuhtauden aikana henkilö saattoi pestä kätensä, jonka ansiosta hän tuli väliaikaisesti ei-epäpuhtaaksi ja saattoi osallistua yhteiskunnan normaaleihin toimintoihin (esim. verenvuototautinen nainen, Mark 5), mutta ei tietenkään mennä temppeliin koska se vaati erityistä puhtautta. Suosittelen tutustumaan kirjaan ja sen kautta juutalaisten puhtaussäännöksiin – Thiessenin selvitys kumoaa täysin aiemmat yksioikoiset selitysmallit.

Lopuksi. Hieman säpsähdin kun Thiessen yrittää selittää rituaalisen puhtauden käsitettä modernin vertauskuvan avulla: "me emme toivo sellaisten ihmisten vierailevan sairaaloissa joiden immuniteetti on heikentynyt. Muutoin he saattaisivat tartuttaa sairauden vieraillessaan sairaalassa. Ainoastaan kaikkein välinpitämättömin ihminen voisi tulkita tämä kehotuksen loukkaavana rajoituksena. Sen sijaan kehotuksen takana on halu pyrkiä suojelemaan [heikoimpia ihmisiä." (72, oma suomennos). En osaa olla lukematta tätä osana tätä aikaa ja tilannetta jossa me elämme. Valitettavan monet kristityt vetoavat "vapauden" käsitteeseen ja vastustavat kaikkea rajoitustoimia. Kieli poskessa sorvasin seuraavan julkilausuman, koska se ilmentää miten minä kuulen rokotekriittisten julistuksen:

"Me rokottamattomat haluamme vierailla sairaaloissa vaikka saatamme olla taudinkantajia ja -tartuttajia. Emme välitä jos joku sairastuu meidän vuoksemme. Olemme ylpeästi välinpitämättömiä ja tulemme tulkitsemaan maskipakon, rokotepassin ja kaikki muut vastaavat keinot ihmisoikeuksia loukkaavina rajoituksina. Meille kristittyinä olemisessa keskeistä on henkilökohtaisen vapauden säilyttäminen, ja tämän puolesta olemme valmiita vaikka rikkomaan lakia."

Koska parodia on hankala genre, on selvennettävä että tämä julistus ei heijasta omia ajatukseni.