Eilisen illan kauhein kokemus oli se, kun lueskelin nukkumaan mennessäni Constantine Campbellin uutta kirjaa, Advances in the Study of Greek, joka nimensä mukaisesti kertoo Raamatun kreikan ymmärtämisessä tapahtuneista edistysaskelista, jotka valitettavasti eivät syystä tai toisesta ole vielä tulleet osaksi normaalia seminaariopetusta. Toiseksi viimeistä lukua lukiessani huomasin, että olen aina ääntänyt koiné-kreikkaa täysin väärin — Erasmus Rotterdamilaisen keksimän ääntämyksen mukaisesti.
Mutta miten voin olla tästä peräti varma? Onhan koiné kuollut kieli, eikä kukaan enää puhu sitä. Tässä kohtaa avuksi tulee se suuri määrä pientä papyrus-silppua, jota muun muassa Adolf Deissmann aikoinaan tonki esiin. Nuo monet kirjeet, lainatositteet, sopimukset yms. todistavat toisinaan siitä, kuinka kreikankielisiä sanoja kirjoitettiin väärin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät olleet natiiveja tai vielä oppineet kirjuroinnin saloja. Mielenkiintoisinta näissä virheellisesti kirjoitetuissa sanoissa on se, että virheet ovat säännönmukaisia: tietyt vokaalit ja diftongit äännettiin kirjoitushetkellä samoin, mikä johti niiden sekoittumiseen.
Yksikään kreikkaa kunnolla tunteva tutkija ei nykyään enää usko erasmuslaisen ääntämyksen olevan oikea. Vain yksi tunnettu henkilö, Daniel B. Wallace, on asettunut sitä puoltamaan, mutta hänkin tekee näin pelkästään pedagogisista syistä: erasmuslaisen ääntämyksen etu on se, että jokaista vokaalia vastaa oma äänteensä, ja näin oppiminen on helpompaa.
Todellisuudessa koiné-kreikkaa kuitenkin lausuttiin hyvin pitkälti samoin kuin nykykreikkaa, sillä kreikan ääntämyksessä tapahtui rajusti muutoksia Aleksanteri Suuren maailmanvalloituksen myötä. Erasmuksen ääntämys vastaa mahdollisesti Aleksanteri Suurta edeltävää klassisen kreikan aikaa.
Mikäli haluat itse todeta, että lausut kreikkaa väärin, voit tehdä sen ihan Uuden testamentin kreikkalaisen laitoksen avulla. Campbell ei tätä kirjassaan maininnut, mutta 1 Piet 2:3 itse asiassa osoittaa, että η ja ι lausuttiin kirjeen kirjoitushetkellä samoin.
Kehotettuaan vastaanottajiaan panemaan pois kaiken väärän ja janoamaan Jumalan tuntemista, Pietari lainaa vapaasti LXX-versiota Psalmista 34:9: εἰ ἐγεύσασθε ὅτι χρηστὸς ὁ κύριος – "jos te olette maistaneet, että Herra on hyvä." Teksti jatkuu toisella vapaalla lainauksella, joka keskittyy tällä kertaa kiveen, jonka rakentajat hylkäsivät. Toisin sanottuna, nyt aiheena onkin Jeesus Kristus. Miten tähän päästiin? Avain ajatushyppyyn on Psalmin 34:9 lainaaminen: χρηστὸς ὁ κύριος tarkoittaa, että "Herra on hyvä", mutta Pietarin aikana nämä sanat lausuttiin täsmälleen samoin kuin sanat Χριστὸς ὁ κύριος, eli "Kristus on Herra!" On varmaan sanomattakin selvää, että tämä on samalla kertaa melkoinen kristologinen tunnustus Pietarilta.
Näin ollen väärällä lausumisella saattaa oikeasti olla merkitystä — se saattaa estää joidenkin tekstien ymmärtämistä, eikä olekaan pelkkää pikkumaista neppailua.
Voit lukea lisää aiheesta joko Campbellin kirjasta tai sitten tutustua tähän Randall Buthin tekemään selvitykseen, joka kuitenkin poikkeaa hieman siitä, mitä Campbell esittää.
Kirjassa on muuten paljon muutakin mielenkiintoista: aspektiteoria, diskurssianalyysi, leksikografiset edistysaskeleet jne...
