Deponentit joutavat roskakoriin — asiaa deponenteista ja mediumista

Olen jo pidemmän aikaa mietiskellyt, että minun tulisi kirjoittaa ihan lyhyesti tästä aiheesta. Sitä viiden minuutin mittaista hetkeä ei ole vaan koskaan tullut, ja muut blogini kirjoitan oikeastaan itseäni (ja väitöskirjatyötäni) varten. Jos olet joskus opiskellut Uuden testamentin kreikkaa ja kuullut kreikan tunneilla deponenttiverbeistä, tämä blogi on sinua varten.

Mikä olikaan deponenttiverbien ajatus?

Deponenttiverbeillä tarkoitetaan sellaisia verbejä, jotka ovat merkitykseltään aktiivisia mutta ottavat useimmiten mediumin muodokseen, koska niiltä ajatellaan puuttuvan aktiiviset muodot. Samanlainen ilmiö havaitaan myös joidenkin merkitykseltään aktiivisten mutta muodoltaan passiivisten verbien kohdalla. Sana "deponentti" tulee latinan verbistä deponere, joka tarkoittaa sivuun/pois laittamista.

Mikä deponentissa mättää?

Deponentin ajatus pitää sisällään monia ongelmakohtia. Artikkelissaan Jonathan Pennington väittää, että...

"Deponency is a grammatical category that has been misapplied to Greek because of the influence of Latin grammar and our unfamiliarity with the meaning of the Greek middle voice. Most if not all verbs that are traditionally considered “deponent” are truly middle in meaning. Therefore, the use of the category of deponency – 'verbs that are middle-passive in form but active in meaning' – needs to be minimized at least, and possibly rejected all together."

Penningtonin mukaan tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, miten deponenttiverbit tunnistetaan. Hänen mukaansa deponentti-käsite johtuu lähinnä siitä, että (1) latinan kielioppia sovellettiin koiné-kreikkaan kritiikittömästi ja siitä että (2) tutkijat eivät ole ymmärtäneet oikein sitä, mistä mediumissa on kyse.

Väärin ymmärretty mediumi

Jälkimmäisen pointtinsa suhteen Pennington esittää, että mediumi on ymmärretty väärin sellaisena pääluokkana, jossa verbaalisen toiminnan subjekti ja objekti ovat yksi ja sama (refleksiivi). Tämä väärinymmärrys on puolestaan johtanut deponentti-käsitteen käyttöön ottamiseen selittämään havaittua ilmiötä. Refleksiivisyys on itse asiassa hyvin harvinainen mediumiin liittyvä asia. Kenneth McKay onkin todennut, että

“the middle voice represents the subject as acting on, for or towards itself.” 

Mediumia käytettäessä halutaan ilmaista, että subjekti toimii itsensä parissa, itseään varten tai itseään kohtaan (yrittäkää joku parempaa käännöstä).

Vaikka koiné-kielisen aineiston ymmärtämiseen jää tämänkin määritelmän jälkeen aukkoja, deponentti ei sovellu näiden aukkojen selvittämiseen ollenkaan niin hyvin kuin on ajateltu. Pahimmillaan "deponenttien viljely" riistää selkeän ymmärryksen siltä, mitä mikin Raamatun teksti tarkalleen ottaen tarkoittaa.

Pennington mainitsee yhdeksi esimerkiksi Efesolaiskirjeen ajatuksen Jumalan valinnasta. Verbillä ἐκλέγομαι havaitaan vain mediumi ja passiivi, ja siksi tutkijat ovat ajatelleet sen olevan deponenttiverbi. Mutta mikäli Penningtonin (ja monen muun Uuden testamentin kreikan tutkijan) teesi hyväksytään, ajatus Jumalan valinnasta Efesolaiskirjeen alussa pitäisi tulkita aktiivisen "Jumala valitsi meidät" sijasta mediumina: "Jumala valitsi meidät itselleen." On sanomattakin selvää, että tämä tulkinta on sopusoinnussa muun valinnasta puhuvan raamatullisen aineiston kanssa. Jumala ei vain valitse vaan valinta on aina kutsu yhteyteen hänen kanssaan ja hänen tarkoitusperiään varten. Valinta on rakkauden kieltä.

Constantine Campbell ja erasmuslainen ääntämys

Eilisen illan kauhein kokemus oli se, kun lueskelin nukkumaan mennessäni Constantine Campbellin uutta kirjaa, Advances in the Study of Greek, joka nimensä mukaisesti kertoo Raamatun kreikan ymmärtämisessä tapahtuneista edistysaskelista, jotka valitettavasti eivät syystä tai toisesta ole vielä tulleet osaksi normaalia seminaariopetusta. Toiseksi viimeistä lukua lukiessani huomasin, että olen aina ääntänyt koiné-kreikkaa täysin väärin — Erasmus Rotterdamilaisen keksimän ääntämyksen mukaisesti.

Mutta miten voin olla tästä peräti varma? Onhan koiné kuollut kieli, eikä kukaan enää puhu sitä. Tässä kohtaa avuksi tulee se suuri määrä pientä papyrus-silppua, jota muun muassa Adolf Deissmann aikoinaan tonki esiin. Nuo monet kirjeet, lainatositteet, sopimukset yms. todistavat toisinaan siitä, kuinka kreikankielisiä sanoja kirjoitettiin väärin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät olleet natiiveja tai vielä oppineet kirjuroinnin saloja. Mielenkiintoisinta näissä virheellisesti kirjoitetuissa sanoissa on se, että virheet ovat säännönmukaisia: tietyt vokaalit ja diftongit äännettiin kirjoitushetkellä samoin, mikä johti niiden sekoittumiseen.

Yksikään kreikkaa kunnolla tunteva tutkija ei nykyään enää usko erasmuslaisen ääntämyksen olevan oikea. Vain yksi tunnettu henkilö, Daniel B. Wallace, on asettunut sitä puoltamaan, mutta hänkin tekee näin pelkästään pedagogisista syistä: erasmuslaisen ääntämyksen etu on se, että jokaista vokaalia vastaa oma äänteensä, ja näin oppiminen on helpompaa.

Todellisuudessa koiné-kreikkaa kuitenkin lausuttiin hyvin pitkälti samoin kuin nykykreikkaa, sillä kreikan ääntämyksessä tapahtui rajusti muutoksia Aleksanteri Suuren maailmanvalloituksen myötä. Erasmuksen ääntämys vastaa mahdollisesti Aleksanteri Suurta edeltävää klassisen kreikan aikaa.

Mikäli haluat itse todeta, että lausut kreikkaa väärin, voit tehdä sen ihan Uuden testamentin kreikkalaisen laitoksen avulla. Campbell ei tätä kirjassaan maininnut, mutta 1 Piet 2:3 itse asiassa osoittaa, että η ja ι lausuttiin kirjeen kirjoitushetkellä samoin.

Kehotettuaan vastaanottajiaan panemaan pois kaiken väärän ja janoamaan Jumalan tuntemista, Pietari lainaa vapaasti LXX-versiota Psalmista 34:9: εἰ ἐγεύσασθε ὅτι χρηστὸς ὁ κύριος  – "jos te olette maistaneet, että Herra on hyvä." Teksti jatkuu toisella vapaalla lainauksella, joka keskittyy tällä kertaa kiveen, jonka rakentajat hylkäsivät. Toisin sanottuna, nyt aiheena onkin Jeesus Kristus. Miten tähän päästiin? Avain ajatushyppyyn on Psalmin 34:9 lainaaminen: χρηστὸς ὁ κύριος tarkoittaa, että "Herra on hyvä", mutta Pietarin aikana nämä sanat lausuttiin täsmälleen samoin kuin sanat Χριστὸς ὁ κύριος, eli "Kristus on Herra!" On varmaan sanomattakin selvää, että tämä on samalla kertaa melkoinen kristologinen tunnustus Pietarilta.

Näin ollen väärällä lausumisella saattaa oikeasti olla merkitystä — se saattaa estää joidenkin tekstien ymmärtämistä, eikä olekaan pelkkää pikkumaista neppailua.

Voit lukea lisää aiheesta joko Campbellin kirjasta tai sitten tutustua tähän Randall Buthin tekemään selvitykseen, joka kuitenkin poikkeaa hieman siitä, mitä Campbell esittää.

Kirjassa on muuten paljon muutakin mielenkiintoista: aspektiteoria, diskurssianalyysi, leksikografiset edistysaskeleet jne...

Constantine Campbell ja kreikan verbien aspekti

Luulitko, että koiné-kreikan indikatiivin perfekti kuvaa mennyttä tapahtumaa, jolla on nykyhetkeen asti kantautuvia ja edelleen voimassa olevia seurauksia?

Constantine Campbell haastaa tämän perinteisen indikatiivin perfektin kuvauksen kirjassaan Basics of Verbal Aspect in Biblical Greek. Hänen mukaansa koiné ei sisällä kuin yhden semanttisesti koodatun tempuksen, futuurin. Indikatiivin preesens-, aoristi, imperfekti-, perfekti- ja pluskvamperfektimuodot eivät sen sijaan koodaa aikaa semanttisesti ollenkaan vaan ilmaisevat joko imperfektiivistä tai perfektiivistä aspektia. Se, että näillä muodoilla voidaan kuitenkin ilmaista aikaa, on kielen käyttämisen pragmaattinen seuraus.

Campbell kuvaa imperfektiivisen ja perfektiivisen aspektin eroa paraatianalogian avulla: imperfektiivisessä aspektissa paraatin katselija on katutasossa katsomassa, kuinka paraati lipuu hänen kasvojensa ohitse, kun taas perfektiivinen aspekti tarkoittaa sitä, että katselija on siirretty helikopteriin ja näkee sekä paraatin alku- että loppupään yhdellä kertaa.

Preesens, imperfekti ja aoristi

Jokainen koiné-kreikkaa hieman enemmän lukenut on tutustunut ns. historialliseen preesensiin. Raamatun teksteissä preesens esiintyy joskus elävöittämässä menneen ajan kerrontaa. Campbell ehdottaa, että preesens tulisi nähdä koodaavan semanttisesti imperfektiivistä aspektia, johon liittyy samalla spatiaalinen läheisyys (proximity).

Imperfekti koodaa preesensin tavoin imperfektiivistä aspektia, mutta siihen liittyy samalla kertaa myös kaukaisuuden (remoteness) ajatus. Imperfektin kohdalla katselija on edelleen katutasossa, mutta kääntänyt katseensa seuraamaan tapahtumaa hieman viistottain. Preesensissä katsoja sen sijaan tuijottaa suoraan eteensä. Siksi imperfektillä voidaan pragmaattisesti ilmaista myös mennyttä aikaa.

Aoristi on puolestaan aspektiltaan perfektiivinen ja katsoja on siirtynyt helikopteriin. Tästä syystä monet vanhemmat kieliopit pitivät aoristia aina pisteenomaisena, kertakaikkisena tapahtumana (puntiliar aorist). Campbell kuitenkin osoittaa, että aoristi ei aina viittaa todellakaan pisteenomaiseen kertakaikkiseen tapahtumaan menneisyydessä, vaan itse asiassa voi ilmaista myös kehitystä, joka on tapahtunut hyvinkin pitkän ajan kuluessa. Perfektiivisen aspektin (eli sen, että toimintaa tarkastellaan kokonaisuutena) lisäksi aoristiin liittyy spatiaalisen kaukaisuuden ajatus (remoteness). Näistä syistä aoristi onkin narratiivisessa tekstissä pääasiassa käytetty muoto.

Perfekti ja pluskvamperfekti

Campbellin kirjan vaikeimmin nielaistava osio liittyy perfektiin ja pluskvamperfektiin. Campbell kuitenkin argumentoi uskottavin esimerkein (ks. esim. Joh 1:26; Ilm 8:5; Joh 7:22; Joh 5:33), että perfektillä ei ilmaista perfektiivistä aspektia tai statiivista olotilaa. Kyseessä on imperfektiivisen aspektin semanttinen koodaaminen, johon liittyy korostettu läheisyys (heightened proximity). Perfektin kohdalla katsoja seuraa paraatia todella läheltä. Pluskvamperfektissä on puolestaan kyseessä impefektiivinen aspekti ja korostettu kaukaisuus (heightened remoteness). Näin ollen preesens ja perfekti sekä imperfekti ja pluskvamperfekti vastaavat tietyin osin toisiaan, mikä mahdollistaa sen, että perfektillä ja pluskvamperfektillä voidaan antaa lisätiedon (preesens ja imperfekti) lisätietoa.

Seuraukset eksegeesille

Sanomattakin Campbellin kirjan seuraukset eksegeesille ovat huimat: Jakeen Room 5:6 aoristimuotoista verbiä ἀπέθανεν ei voida käyttää todisteena siitä, että Kristus olisi kuollut ainutkertaisen ja kertakaikkisen kuoleman syntisten edestä eikä jakeen 1 Tim 2:12 preesensmuotoinen ἐπιτρέπω kelpaa todisteeksi siitä, että Paavali ajatteli naisia koskevan rajoitteen liittyvän yksinomaan siihen ad hoc -hetkeen, joka ko. seurakunnan toiminnassa oli käynnissä. Huomaa kuitenkin, että ensimmäiseen liittyen 1 Piet 3:18 esittää selkeästi, että Kristuksen kuolema oli ainutkertainen ja kertakaikkinen, ja että naisten toiminta opetustehtävissä ei lepää tämän yhden verbimuodon varassa. Tässä on kysymyksessä vain se, mitä tietyn kieliopillisen muodon perusteella voidaan kustakin Raamatun jakeesta sanoa.

Campbell mainitsee aspektiteorian positiiviseksi seuraukseksi sen, että se selvittää, miksi aoristimuotoisia verbejä käytetään antamaan kerronnan runko, kun taas muut muodot esiintyvät joko suorassa puheessa tai lisäselvityksinä kerronnalliselle rungolle.

Suosittelen kirjaa kaikille pidemmälle ehtineille ja kreikan opiskelusta tosissaan innostuneille. Itselleni aspektiteoriaan tutustuminen selvitti muutaman kielellisen outouden. Samalla on syytä myös pitää kierrokset alhaalla, sillä aspektiteoria on edelleen kiistelty vaikka se alaa jatkuvasti valtaakin.

Kooste

• Aoristi: perfektiivi, kaukaisuus
• Preesens: imperfektiivi, läheisyys
• Imperfekti: imperfektiivi, kaukaisuus
• Perfekti: imperfektiivi, korostettu läheisyys
• Pluskvamperfekti: imperfektiivi, korostettu kaukaisuus
• Futuuri: ainoa todellinen tempus, joka koodaa aina semanttisesti tulevaa aikaa

Medium pääluokkana ja ennaltamääräämisoppi

Suomalaisille tuttujen aktiivin ja passiivin lisäksi koiné-kreikka pitää sisällään kolmannen pääluokan, mediumin, jossa subjekti vastaanottaa verbillä ilmaistun tekemisen tai ainakin tekemisen hyödyn.

• Aktiivi: Poika pukee
• Passiivi: Poika puetaan
• Medium: Poika pukee itsensä = poika pukeutuu

Medium vastaa siis pitkälti monen kielen refleksiiviverbejä. Koiné-kreikan medium on samalla hieman monimutkaisempi ja hankalampi ilmiö kuin nykykielten refleksiiviverbit muun muassa seuraavista syistä johtuen:

(1) Vain aoristi ja futuuri sisältävät omat kieliopilliset muotonsa mediumin ilmaisemiseksi. Preesensissä, perfektissä ja pluskvamperfektissä medium ilmaistaan muodolla, joka ulkonaisesti näyttää prikulleen samalta kuin passiivi.

(2) Osa koiné-kreikan verbeistä on ns. deponenttiverbejä, jotka näyttävät ulkonaisesti mediumilta (aktiivinen muoto puuttuu kokonaan), mutta ovat samalla merkitykseltään aina aktiivisia. Toisin sanottuna mediumin tunnistaminen tekstin joukossa ei aina tarkoita sitä, että verbi toimii mediumin tavoin.

Samalla se, että jokin verbi on deponenttiverbi, täytyy varmistaa tarkoin. On nimittäin mahdollista, että jokin verbi ei esiinny aktiivimuodossaan raamatullisessa aineistossa, mutta hellenistisessä (eli karkeasti Raamatun kirjoitusten ajan) kreikassa aktiivimuoto kuitenkin esiintyy. Lisäksi on mahdollista, että jokin verbi on osittain deponenttinen, eli toimii vain tietyissä aikamuodoissa aina deponentin tavoin, vaikka muissa aikamuodoissa samanlaista käytöstä ei ole havaittavissa.

(3) Koiné-kreikka syntyi Aleksanteri Suuren valloitusten myötä. Koska sen puhujat eivät olleet natiiveja, monet klassisessa kreikassa käytössä olleet nyanssit rapistuivat. Tämä kehitys koski myös medium-pääluokkaa, jonka puhdas muoto (suora refleksiivinen medium: verbin toiminta kohdistuu subjektiin itseensä) säilyi lähes pelkästään kielen idiomaattisissa ilmauksissa.

Tämänkertainen kielioppipähkinä koskee tätä viimeistä kohtaa ja tapaa, jolla olen itsekin joskus perustellut arminiolaisia näkemyksiäni kalvinistisilta vaikuttavia jaejaksoja vastaan (fear not, olen edelleen arminiolainen).

Apt 13:48: Ἀκούοντα δὲ τὰ ἔθνη ἔχαιρον καὶ ἐδόξαζον τὸν λόγον τοῦ κυρίου καὶ ἐπίστευσαν ὅσοι ἦσαν τεταγμένοι εἰς ζωὴν αἰώνιον. Kuullessaan [tämän] pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat – niin monet kuin olivat määrätyt iankaikkiseen elämään. 

Mielenkiintomme kohteena oleva verbaalinen ilmaus on ἦσαν τεταγμένοι ("he olivat määrätyt"), joka koostuu aktiivin imperfektin indikatiivin monikon kolmannen verbistä ἦσαν ja perifrastisesti käytetystä mediumin/passiivin perfektin partisiipista τεταγμένοι. Perifrastinen käyttö tarkoittaa tässä kohden sitä, että aikamuodoltaan ilmaus vastaa pluskvamperfektiä (imperfekti + perfekti = pluskvamperfekti). Joka tapauksessa kyseessä on aika kalvinistiselta vaikuttava kohta: vain ne uskoivat, jotka oli siihen edeltä käsin määrätty!

Perfektin partisiippi τεταγμένοι voisi kuitenkin olla teknisesti ottaen myös medium, sillä verbi τάσσω ei ole deponenttiverbi. Mikäli τεταγμένοι käännetään puhtaana refleksiivisenä mediumina, koko jakeen merkitys muuttuu radikaalisti: "... ja uskoivat – niin monet kuin olivat asettaneet itsensä iankaikkiseen elämään." Ja kaikki arminiolaiset riemuitsevat päästessään irti jälleen yhdestä hankalalta vaikuttavasta jakeesta, jolla kalvinistit perustelevat näkemystään.

Ainoa ongelma on se, että käännös on yllä esittämäni kielen kehityksen perusteella hieman kyseenalainen – siitä puhumattakaan, että se kuulostaa "oudolta" ainakin 2000-luvun länsimaalaiseen korvaan. Mitä ihmettä on "itsensä asettaminen" iankaikkiseen elämään kun uskokin on jo erikseen mainittu? Samaan hengenvetoon voidaan todeta kuitenkin myös, että jos jostain voisimme uskoa puhtaan mediumin löytävämme, se löytyisi todennäköisesti juuri Luukkaalta, jonka kirjoitustapa matkii tahallisesti klassista kreikkaa. Mene ja tiedä.

En jää tällä kertaa ratkaisemaan esittämääni ongelmaa. Haluan vain sanoa painokkaasti, että yhden kieliopillisesti mahdollisen muodon perusteella tehdyt ratkaisut eivät ole fiksuja. Tässä toimintatavassa tulkitsija on itse asiassa asettanut itsensä jo etukäteen (Hah hah! Jos et tajunnut vitsiä, lue uusiksi, mutta tällä kertaa ajatuksella) tietyn ratkaisun kannattajaksi, ja tarrautuu kieliopin tarjoamaan mahdollisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen ajattelematta ollenkaan laajempia kysymyksiä. Kysymyksessä ei ole siis eksegeesi vaan eisegeesi.

Tässäkin tapauksessa oikea tapa lähestyä ongelmaa, olisi katsoa laajasti, miten Luukas lähestyy ihmisen vapaan tahdon ja Jumalan kaikkivaltiuden välistä problematiikkaa, ja mitä hän haluaa ilmaista kyseisessä jakeessa. Kunnon eksegeesi ei ole vaikeaa vaan tajuttoman työlästä.

Lisäksi tulisi tsekata tarkemmin verbin τάσσω käyttöä. Jos jotakuta kiinnostaa tämä tehdä, be my guest: Matt 28:16; Luke 7:8; Acts 13:48; 15:2; 22:10; 28:23; Rom 13:1; 1 Cor 16:15. Näistä ainakin muutamassa verbi esiintyy muodossa, joilla on merkitystä sille, miten sitä mahdollisesti käytetään Apt 13:48:ssa. Erityisesti Apt. 28:23 on kiinnostava, sillä siinä partisiippi esiintyy kiistatta mediumissa – joskin tässäkään kohdin medium ei edusta puhtaasti refleksiivistä käyttöä vaan ilmaisee sitä, että teko hyödyttää subjektia itseään.

Muuten, yllä esittämäni ongelma löytyy myös jakeesta Room 9:22.

Kreikan käskyt ja kiellot – Efesolaiskirje 5:18 vielä kerran

Käskyjä ja kieltoja ilmaistaan koiné-kreikassa kolmen eri aikamuodon avulla: futuuri, aoristi ja preesens.

Futuurin käyttäminen käskyissä ja kielloissa on pitkälti LXX:ään siirtyneiden hebraismien perua, vaikka ilmaisutapa löydetään myös klassisesta kreikasta. Sillä ilmaistaan yleensä ehdottomuutta: "Älä tapa! Älä tee aviorikosta! Älä..."

Aoristi keskittyy tarkastelemaan käskyllä tai kiellolla ilmaistua toimintaa kokonaisuutena. Siksi sillä ilmaistaan usein käskyjä ja kieltoja, jotka koskevat tiettyä, tarkasti rajautuvaa toimintaan. Aoristia ei käytetä niinkään ilmaisemaan "yleistä sääntöä".

Preesensillä ilmaistut käskyt ja kiellot tarkastelevat toimintaa sen sisäpuolelta ja käskevät tai kieltävät sen jatkumisen. Siksi preesensiä käytetään yleensä elämäntapaan liittyvissä käskyissä ja kielloissa – eli ilmaisemaan "yleisiä sääntöjä".

Sekä aoristi että preesens voivat olla myös ingressiivisiä eli painottaa toiminnan aloittamista. Preesens on kuitenkin aina ingressiivis-progressiivinen (=toiminnan aloittaminen ja jatkaminen). Samalla kuitenkin monet UT:n preesensillä ilmaistut kiellot eivät kohdistu jatkuvan toiminnan lopettamiseen vaan esittävät itse asiassa yleisen säännön.

Suun tunnustuksella pelastutaan?

Suomessa on viime vuosina liikkunut uusia tuulia evankelioinnin suhteen. Välillä on jopa puhuttu herätyksestä ja satojen ihmisten on sanottu tulleen uskoon esimerkiksi vain yhden kaupungilla evankelioiden vietetyn illan jälkeen.

Kyseessä oleva uusi voimallinen oppi ehdottaa, että Jumalan lapseksi tulemiseen riittää tiettyjen sanojen toistaminen: jos kaupungilla kohdatut ihmiset tunnustavat Jeesuksen Herrakseen, heistä on tullut Jumalan lapsia ja he pelastuvat. Näin yksinkertaista se on. Tunnustaminen määritellään puolestaan yksinkertaisesti joidenkin raamatullisten ajatusten toistamiseksi (esim. "Jeesus on Herra"), eikä elämän muutokseen, seurakuntayhteyteen tms. kiinnitetä käytännössä minkäänlaista huomiota.

Opettaako Uusi testamentti tätä? Näinkö maailma todella evankelioidaan?

Kuinka antiteettisiä Vuorisaarnan antiteesit ovat?

Vuorisaarnan tulkinnan historia on Vuorisaarnan välttelyn historiaa. Jeesuksen sanoja on pidetty milloin pelkästään alkuperäisiä opetuslapsia koskevana "väliajan etiikkana", milloin vain tulevaa eskatologista maailmaa koskevana säännöskokoelmana ja milloin vain hypoteettisena välineenä, jossa Laki vedetään niin korkealle, että jokainen joutuu sen tuomitsemaksi, jotta jokaisen Kristus voisi vapauttaa. Tulkinnan historiasta löydämme vain muutaman nimen, jotka ajattelivat, että Vuorisaarnan sanoma koskee kaikkia Jeesuksen seuraajia. Yksi heistä on Dietrich Bonhoeffer, joka kuoli marttyyrinä natsi-Saksassa kieltäydyttyään vannomasta uskollisuudenvalaa Hitlerille.

"Minä, maan mato, matkamies"

Roomalaiskirjeen jakeisiin 7:7-25 viitataan usein saarnoissa esimerkkinä siitä, kuinka uskovan elämä on edelleen uskoontulon jälkeen synnin tahraamaa ja ristiriitaista: "En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo." Puhuuhan Paavali jakeissa itsestään. Miten siis minun elämäni voisi olla erilaista! Mutta puhuuko Paavali itsestään?

Prepositioiden, verbien ja sijamuotojen välisestä suhteesta

Prepositiot voivat olla statiivisia (eli ne ilmaisevat olotilaa) tai transitiivisia (eli ne ilmaisevat liikettä). Samalla prepositioiden yksilöllinen käyttö lauseessa määräytyy aina suhteessa verbiin ja sijamuotoon, joiden kanssa prepositiota käytetään.

Mitenkäs me taas kerran pelastuimmekaan?

Efesolaiskirjeen 2:8 on yksi niistä jakeista, joita ihmiset opettelevat ulkoa halutessaan oppia jakamaan evankeliumin toisten ihmisten kanssa – tai ihan omaksi hyväkseen. Suomenkieliset käännökset tuntuvat kuitenkin poikkeavan toisistaan aika tavalla tässä kohden.

Rukoiletko sinäkin Isä meidän -rukouksen niin kuin meidän Herramme EI sitä opettanut?

Isä meidän -rukous on tuttu ja turvallinen rukous monelle suomalaiselle. Siksi on jokseenkin harmillista, että siihen on pujahtanut selkeä käännösvirhe. Isä meidän -rukouksen loppu rukoillaan suomeksi: "Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta."

Partisiipista ja seksuaalisesta himosta

Partisiipit ovat yksi koiné-kreikan vaikeimmista mutta myös hienoimmista ominaisuuksista. Koska partisiipin toimintaa on suhteellisen vaikea hahmottaa, se tulee aika pahasti väärinkäytetyksi monen eksegeetikon kourissa.

Infinitiivin subjekti

Väikkärin kanssa on pitänyt sen verran kiirettä, että kielioppipläjäykset ovat jääneet välistä viime kuukausina. Nyt kuitenkin jatkan aiheesta, joka sinällään ei ole kovin merkittävä. Se kuitenkin kertoo kielten toiminnasta ja auttaa ehkä ymmärtämään niitä ongelmia, joita Raamatun kääntäjät kohtaavat.

Johannes 1:1 - ja Sana oli Jumala?

Maanantainen kielioppipläjäys: Artikkeli on todennäköisesti yksi Koiné-kreikan väärinymmärretyimmistä ja väärinkäytetyimmistä kielioppiasioista. UT:n kreikassa artikkelin pääasiallinen tarkoitus ei ole tehdä jotakin määräiseksi (vrt. engl. "a dog" -> "the dog") vaan käsitteellistää, nimetä ja lopulta myös kohdentaa.

Kristitty ja kärsimys – ehdottaako Room 8:28 stoalaista suhtautumista kärsimykseen?

Maanantainen kielioppipläjäys kreikan ja UT:n ystäville: Room 8:28 on yksi Uuden testamentin väärinymmärretyimmistä teksteistä. Sen tulkitaan monesti ehdottavan determinististä käsitystä, jonka mukaan kaikki kärsimys ja paha, jonka kristityt kohtaavat elämässään, on itse asiassa osa Jumalan suunnitelmaa ja edistää hänen tahtoaan. Eikä ihme - molemmista suomenkielisistä käännöksistä voi tällaisen näkemyksen nostaa. Esim. KR92 kääntää: "Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen."

Koiné-kreikan historiaa ja verbaaliset genetiivit

Raamatun kreikka syntyi Aleksanteri Suuren valloitusten myötä: Aleksanterin sotilaiden piti pystyä kommunikoimaan keskenään ja uusilla hallintoalueilla tarvittiin yhtenäistä hallintokieltä. Tämä johti tilanteeseen, jossa klassinen kreikka kaikkine hienouksineen amalgamoitui useista murteista epäsystemaattisesti yleiskreikaksi, joka tähtäsi ilmaisun yksinkertaisuuteen ja selkeyteen. Raamatun kreikka (tai heprea tai aramea) ei siis ole mitään jumalallista kieltä kuten aikoinaan ennen Adolf Deissmannin tekstilöydöksiä uskottiin (Deissmann löysi ikivanhalta kaatopaikalta läjäpäin "Raamatun kreikaksi" kirjoitettuja päivittäiseen elämään liittyviä kirjoituksia).

Koiné-kreikan genetiivistä

Koiné-kreikassa genetiiviä käytetään ilmaisemaan verbin sisältöä, kun taas datiivilla on muunlaisia merkityksiä (esim. "toimesta", "jossakin", "jonkin tähden", vrt. Wallace 1996:93-94). Esimerkiksi Apt 2:4 kertoo genetiivirakenteen avulla, että "he kaikki täyttyivät Hengellä ja alkoivat puhua toisilla kielillä" (καὶ ἐπλήσθησαν πάντες πνεύματος ἁγίου καὶ ἤρξαντο λαλεῖν ἑτέραις γλώσσαις). Tässä jakeessa Henki on se, millä uskovat täyttyvät.