Mitä merkitystä on helatorstailla?

Emil Nolde - Himmelfahrt (1912)

Helatorstaita vietetään kristillisen perinteen mukaan Kristuksen taivaaseenastumisen kunniaksi. Tämä päivä sijoittuu Kristuksen "tarinassa" keskeiseen nivelkohtaan hänen ylösnousemuksensa ja takaisintulemisensa väliin. Nämä kaikki ovat keskeisiä teologisia tapahtumia, joiden merkitys on valitettavasti kärsinyt inflaation Jeesuksen ristintyön ylikorostamisen myötä. Tässä kirjoituksessa pyrin osoittamaan miksi meidän tulisi kiinnittää enemmän huomiota taivaaseenastumiseen. Samassa puolustan tapahtuman historiallisuutta ja konkreettisuutta, joskin kirjoituksen tarkoitus on tuoda esiin helatorstain teologinen sanoma.

Ensinnäkin, Kristus astui näkyvällä tavalla taivaaseen. Se oli siis havaittu tapahtuma, jolla oli todistajia, aivan kuten hänen ylösnousemuksellaankin. Vaikka joku voisi väittää, että taivaaseenastuminen oli vain apostolien keino keksiä selitys Jeesuksen poissaololle, taivaaseenastumisen teologinen merkitys on messiaanisen liikkeen kannalta kiusallinen. Jeesuksen poissalo ja se, että maailma jatkoi eteenpäin omalla radallaan, oli todiste siitä että Jeesus oli todellakin väärä messias. Niiden juutalaisten joukossa, jotka uskoivat kuolleiden ylösnousemukseen, oltiin vakuuttuneita siitä että ylösnousemus on yleinen ja tapahtuu messiaan johdolla. Juuri tätä yleistä ylösnousemusta ennakoi myös muutoin selittämätön ja sangen erikoinen episodi, kun kuolleet nousevat haudoista ja näyttäytyvät ihmisille Jeesuksen ylösnousemuksen yhteydessä (Matt 27:53). Tämä on myös myöhemmän rabbiinisen juutalaisuuden kritiikki jolla he torjuvat Jeesuksen messiaanisuuden. Näin ollen taivaaseenastumisen kiusallisuus apostolien näkökulmasta vahvistaa historiallisen väitteen todenperäisyyden (vrt. Lk 24:7).

Toisekseen, Kristuksen taivaaseenastuminen tapahtui ruumiillisessa muodossa. Niin Jeesuksen kuolema kuin hänen ylösnousemuksensa koskivat häntä kokonaisuudessaan. Jeesuksen ruumiillisuus tässä yhteydessä vahvistaa edellisen kohdan väitteen: Messiaan myötä käynnistyi yleinen ylösnousemus. Jeesuksen ylösnousemusruumis oli samaan aikaan tunnistettavissa että erilainen, ja tämä selittää miksi opetuslapset eivät vielä saaneet "tarttua" tai "takertua" häneen (Joh 20:17). Meidän on ensin tultava sellaisiksi kuin hän on, ajallisen kuoleman on koskettava meitä ennen kuin voimme alkaa rakentamaan pysyviä telttoja hänen läsnäoloonsa (vrt. Matt 17).

Kolmanneksi, Jeesus meni Isän luo, ja tähän liittyy kirjoitukseni keskeisin väite, että Jeesuksen taivaaseenastumisessa toteutui Danielin kirjan 7. luvun profetia:

13 Minä näin yöllisessä näyssä, ja katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Vanhaikäisen tykö, ja hänet saatettiin tämän eteen.

14 Ja hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lakkaa, ja hänen valtakuntansa on valtakunta, joka ei häviä.

Tyypillisesti tämä teksti on toiminut todistelutekstinä sille, millainen Jeesuksen paluu on. Kristittyjä on kenties hämmentänyt 1 Tess 4:17 kielellinen samankaltaisuus. Meidän tulisi kuitenkin muistaa enkelien sanoneen taivaaseen tähynneille opetuslapsille, että hän tulisi samalla tavalla takaisin kuin lähtikin (Apt 1:11). Apostoli Pietarin helluntaisaarna vahvistaa tämän tulkinnan. Näin siis Pietari julisti Luukkaan mukaan (Apt 2:33–35):

33 Koska hän siis on Jumalan oikean käden voimalla korotettu ja on Isältä saanut Pyhän Hengen lupauksen, on hän vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette.

34 Sillä ei Daavid ole astunut ylös taivaisiin, vaan hän sanoo itse: ‘Herra sanoi minun Herralleni: Istu minun oikealle puolelleni,

35 kunnes minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi.

 

 Pieter de Grebber – God Inviting Christ
 to Sit on the Throne at His Right Hand (1645)

Jeesuksen taivaaseenastumisen yhteydessä tapahtuu hänen kruunaamisensa kaiken kuninkaaksi. Opetuslasten odotus "Israelin lunastamisesta" ei sittenkään ollut turha, joskin liian rajallinen (Lk 24:21). Jeesuksen korotetun aseman vahvisti myös "diakoni" Stefanus, joka kivitettiin sen johdosta että hän väitti Jeesuksen olevan Jumalan veroinen (Apt 7:55–60).

Mutta mistä tiedämme että hän on Herra, että hän todellakin on Isän rinnalla? Mistä johtui Stefanuksen varmuus sanoa jotain sellaista, jonka hän tiesi muiden ymmärtävän jumalanpilkaksi? Aivan kuten ylösnousemus kuolleista osoitti Jeesuksen väitteet itsestään tosiksi, samoin Hengen vuodatus todisti että hän todellakin oli vastaanottanut maailman kuninkuuden. Tämä sama Henki ei ole ainoastaan osoitus siitä kuka Jeesus on, vaan se meille annettu etumaksu joka takaa sen, että myös meidän ruumiillinen ylösnousemuksemme on varma. Tämä antoi apostoleille rohkeuden astua esiin, ja tämä teki myös järjelliseksi oman hengen alttiiksi laittamisen.

Vielä palatakseni Danielin kirjan seitsemänteen lukuun, on syytä muistaa että Jeesuksen itsestään käyttämä lempinimi oli "Ihmisen Poika." Tämä termi on kiistelty, mutta monessa määrin tutkijat ovat vakuutteneempia siitä että se kuvastaa Jeesuksen jumalallista asemaa jopa paremmin kuin meille tutumpi ilmaus "Jumalan Poika." No, molemmat ovat termejä jotka VT:n kontekstissa liittyvät Israeliin. Niin myös Danielissa. Tästä syystä voidaan esittää että Jeesus ei nouse ylös kuolleista ja astu ylös taivaaseen individualistisena Ihmisen Poikana. Sen sijaan jo VT:n ennustus osoittaa, että hänen mukanaan nousevat myös kaikki ne jotka – lainatakseni Paavalin suosimaa kieltä – "ovat Kristuksessa". Tämä kieli puhuu samanaikaisesti Jeesuksen erityislaatuisuudesta kuin se samastaa meidät siihen, mitä tapahtuu Jeesukselle. Tämä on huikea väite, jonka avaaminen edellyttää pidempää selvitystä, joka saa jäädä toiseen kertaan.

Lopuksi, Jeesuksen koko kertomus on oleellista meidän pelastuksemme kannalta, ei ainoastaan risti. Mikäli uskomme ruumiin ylösnousemukseen apostoli Paavalin julistaman evankeliumin (1 Kor 15) ja yhteisen tunnustuksen mukaisesti, meidän on otettava huomioon ylösnousemuksen, taivaaseenastumisen ja Jeesuksen paluun merkitys. Pelkkä sovituskuolema yksin ei takaa tätä. Ristin ylikorostaminen on johtanut eskapistiseen pelastuskäsitykseen, jossa tällä maailmalla tai tällä elämällä ei karrikoiden nähdä lainkaan merkitystä; on vain taivaaseenpääsyn odotus ja kaipaaminen henkiruumiiseen joka on vapaa kaikesta kivusta, särystä ja synnistä.

Helatorstai on siis päivä jonka lupaama ruumiin ylösnousemus antaa meille rohkeutta elää uskoa todeksi kokonaisvaltaisella tavalla ja saada aikaan muutosta tässä, Jumalan luomassa maailmassa. Samalla helatorstai kutsuu meitä odottamaan Jeesuksen paluuta ja haastaa meitä näkemään tämä maailma keskeneräisenä, mutta kuitenkin maailmana, jolla on Jumalan uskollisuuden vuoksi toivoa. Kirkkovuosi muistuttaa, että aika ei etene lineaarisesti ja kohti kehitystä, vaan syklisesti palaamme uudestaan ja uudestaan Jeesuksen elämän vaiheiden myötä hänen todellisuuteensa. Siksi tänään elämme pelastushistoriallisessa nivelkohdassa, ja niinpä on erityisen sopivaa muistuttaa toisiamme siitä, että Jeesus on Herra joka hallitsee ja on tuleva takaisin. Siihen asti...

Lähteitä ja vaikutteita

Kimmokkeen ja osan sisällöstä tälle kirjoitukselle antoi Ian Paulin ansiokas blogikirjoitus, josta löytyy aiheesta paljon lisää tongittavaa: https://www.psephizo.com/biblical-studies/why-is-the-ascension-the-most-important-part-of-jesus-ministry/?fbclid=IwAR3_o3Nsj9nRiLvqug4XRCHbzh6-IzEIwsZgGJ9nLMP0aB_eGaAA6lpwVcQ

Richard Bauckham, mm. "The Future of Jesus Christ" teoksessa The Cambridge Companion to Jesus, toim. Markus Bockmuehl. Cambridge, 2005; "Eschatology" teoksessa The Oxford Handbook of Systematic Theology. Oxford University Press, 2007.

Robert J. Jenson, Systematic Theology, vol. 2: The works of God. Oxford University Press, 1997; A Theology in Outline: Can these bones live? Oxford University Press, 2016.

Veli-Matti Kärkkäinen, Christian Theology in the Pluralistic World. Eerdmans, 2019.

David Moffitt, Atonement and the Logic of Resurrection in the Epistle to the Hebrews. Supplements to Novum Testamentum 141. Brill, 2011.

Jürgen Moltmann, The Crucified God: The cross of Christ as the foundation and criticism of Christian theology. Fortress, 1993.

Juha Pihkala, Johdatus Dogmatiikkaan. Weilin+Göös, 1992.

Arvostammeko opettajiamme? (1 Tim 5:17)

En tiedä millaisissa piireissä oikein liikun nykyään, mutta en muista koska olisin viimeksi kuullut jonkun siteeraavan Paavalin ohjetta Timoteukselle:

“Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät. - 1 Tim 5:17

On epätodennäköistä että kukaan pastori/seurakunnanjohtaja/vanhimmiston jäsen lähtisi omaa häntäänsä tällä tavalla nostamaan ainakaan suomalaisessa kontektsissa (lukuunottamatta ehkä menestysteologisia suuntauksia?). Käytännössä on aivan yhtä epätodennäköistä että kukaan seurakuntalainenkaan olisi kiinnittänyt pastorin rikkinäiseen paidanhihaan huomiota positiivisella tavalla ja haluaisi siksi pitää aiheesta pienen “todistuspuheenvuoron” muistuttakseen seurakuntaa heidän velvollisuudestaan. Aivan yhtä epätodennäköistä on että seurakunnan taloudenhoitaja toisi tätä jaetta esiin myöskään, koska pastorin palkka tuskin on ainoa rahareikä kun sähkölaskukin pitäisi saada maksettua.

Pari sanaa käännöksistä

Kyseinen teksti on Vanhasta kirkkoraamatusta, KR92 on muuttanut tekstiä kolmelta osin:

1. verbi “pidettäköön” on menettänyt käskymuotonsa
2. “hoitamisesta” on tullut “johtamista”
3. uusi käännös on virkakeskeisempi, se puhuu “sananjulistajista” ja “opettajista”

Kaksi jälkimmäistä poikkeavat selkeästi alkutekstistä, joskin eri-asteisesti:
#3 Jos teksti puhuu “virasta”, se virka kuuluu “vanhimmalle,” ei opettajalle tai julistajalle jotka ovat tässä kohtaa kuvausta (joidenkin) vanhimpien tehtävistä.
#2 Uustestamentillisesta näkökulmasta johtaminen on hoitamista ja huolehtimista.

Kohdassa #1 sana on ajatukseltaan lähempänä alkutekstiä KR92:sessa: Paavali todellakin käyttää verbiä joka puhuu arvostamisesta. Tästä myöhemmin lisää, mutta todettakoon että KR33/38 ajatus “kunniasta” on ristiriitainen. Koska tämä on lauseen pääverbi on kummallista että 92 on kadottanut käskymuodon (joka tosin on tässä hankala kääntää, kuten alempana osoitan).

Vielä käännöksistä

Jos tämä jae pitäisi vääntää rautalangasta alkutekstin mukaan, niin se voitaisiin kuvata kolmessa tasossa (vähän kuin Inceptionin unimaailmat?):

Vanhimmat ovat ansainneet kaksinkertaisen arvostuksen
     [Tarkoitan siis niitä vanhimpia jotka ovat] hoitaneet tehtävänsä hyvin
          [Ja erityisesti puhun niistä] jotka raatavat sanassa ja opetuksessa

Mielestäni tämä teksti puhuu ainakin teoriatasolla kolmenlaisista vanhimmista:

1. Niistä jotka eivät hoida tehtäväänsä hyvin
2. Niistä jotka hoitavat tehtävänsä hyvin
3. Niistä jotka opettavat seurakuntaa

Mielenkiintoista on että sekä kohdat #2 että #3 saavat saman “määrän” arvostusta vaikka se kuuluisikin kohdalle #3 erityisellä tavalla.

Arvostus

Arvostus — tai kuten 33/38 sanoo kunnia — kuuluu siis niille jotka hoitavat hommansa hyvin. Itse asiassa, tämä partisiippi (prosestōntes) on perfektissä mikä tarkoittaa: “niitä jotka ovat huolehtineet…” Paavali ei siis näytä sanovan että “antakaa arvostusta/kunniaa jokaiselle joka julistaa tai palvelee”, vaan että ne jotka ovat osoittautuneet tässä tehtävässä uskollisiksi, he ovat tämän ansainneet.

Kuten aiemmin sanoin, ajatus “kunniasta” on kyseenalainen: Paavali käyttää sanaa joka voidaan kääntää mielessä “arvostus” mutta jolla on kaksoismerkitys: se tarkoittaa palkkaa, tai ehkäpä tässä tapauksessa ruokaa ja elatusta. Vertaus puivasta härästä seuraavassa jakeessa (5:18) kiistatta vahvistaa tämän: se joka tekee työtä “pellolla” saa syödä “pellosta” oman osansa.

Miksi sitten kaksinkertainen osa? Tämän suhteen en olisi niin kirjaimellinen: se on kielikuva joka leikkii ajatuksella arvostuksesta ja palkasta. Tämänkaltainen henkilö on ansainnut sekä arvostuksemme että on oikeutettu “syömään”.

Koska tämä kunnian antamisen verbi (aksiousthōsan) on imperatiivi ja passiivi, kapulakielellä tämä kääntyy: “Olkoot he arvolliset,” mutta ajatus mikä tässä on takana on: “antakaa heille heidän osansa sillä sen he ansaitsevat!”

Kuka, mitä, minäkö, häh?

Tämä teksti puhuu eri tavalla eri ihmisryhmille. Uskon että se puhuu meille kaikille että meidän tulisi osoittaa arvostusta niille jotka meitä opettavat Sanassa. Tämä voi olla taloudellista, muuten aineellista, tai vaikka saunaan kutsumista tai lämmintä kättä saarnan jälkeen. Näinä aikoina on hyvä muistaa mitä verottaja ajattelee näistä “arvostuksen osoituksista. Mutta: Yllätä pastorisi/pienryhmän johtajasi/nuorisotyöntekijäsi tms. eleellä jonka tiedät välittävän hänelle arvostusta. Tämä ei ole mikään pyramidihuijaus: kukaan ei ole siellä päällä — jos opettaminen tällaista välttämättä viestiikään — vaan jokainen on jonkun opetuksen “alaisuudessa” ja näin arvostuksenvelassa heitä kohtaan.

Toisekseen se puhuu niille jotka itse palvelevat seurakunnassa, erityisesti niille jotka palvelevat sanan julistuksessa mistä ei välttämättä aina ole näyttää kauheasti konkreettisia tuloksia. Se kertoo heille että heille kuuluu “arvostus/palkka,” ja että sitä on lupa odottaa. Paavali näyttää sanovan että tämän tulisi olla sen mukainen että kyseisen henkilön ei tarvitse “kahlita” itseään toisiin töihin voidakseen palvella. Toisaalta Paavali itse osoitti esimerkkiä ja oli valmis näin toimimaan tilanteen vaatiessa, mutta tämä ei näyttänyt olevan ideaali tilanne.

Paavali myös muistuttaa työetiikasta: sana palvella (kopiaō) voisi kääntyä paremmin “raataa” tai ehkä positiivisemmin “ahkeroida”. Millä tämä sitten mitataan? Tuloksilla vai työn määrällä? Nämä ovat varmasti tapauskohtaisia asioita. Mutta tässä kohtaa vastuu on sekä “vanhimmalla” itsellään että yhteisöllä jonka häntä tulisi taloudellisesti kannattaa.

On myös syytä muistuttaa, että Raamatullisessa mielessä “vanhimmat” on monikollinen käsite (ks. 4:14!). He ovat arvostettuja yhteisön jäseniä, osa saattaa olla iältään vanhoja, mutta termiä käytetään arvostuista johtajista jo juutalaisuudessa. Koska Paavali ei luo tarkkoja virkakäsityksiä, ja vaikka loisikin niin ne hankalasti istuvat meidän kulttuuriimme, on syytä kiinnittää huomiota lähinnä heidän funktioihin ja päätellä, että kuka tahansa yhteisön opettajaksi tunnistama ja asettama henkilö on tällainen. Tämä ei tarkoita että meidän täytyisi kutsua 20 -vuotiasta nuorisotyöharjoittelijaa vanhimmaksi, mutta jos hän on johtavassa roolissa niin meidän tulee tunnistaa hänen oikeutensa tähän “arvostukseen.”

Lopuksi

Tämän jakeen toteutuminen edellyttää “uskovien elävää yhteyttä” ja toimivaa paikallista seurakuntaa joka on jollakin tavalla järjestäytynyt. Tässä kohtaa Paavali ei puhu kiertävien superstarojen kannattamisesta, eikä anna oikeutusta kenellä tahansa odottaa palkkiota. Paavali puhuu uskollisesta ja pitkäkestoisesta työstä joka on tunnustettava sekä taloudellisesti että arvostuksen muodossa. Tämä arvostus ei perustu siihen kuinka ihmeellisiä tai lahjakkaita nämä ihmiset ovat, vaan siihen että he palvelevat evankeliumin tehtävässä. Se että me emme pidä huolta sananjulistajasta tarkoittaa että heidän perheensä voivat huonosti, mutta vielä vakavammin se tarkoittaa sitä että me olemme esteenä evankeliumille. On todella ironista jos tämän takana on se, että emme ole “kehdanneet” opettaa sitä mitä Sana aiheesta sanoo.

Luotettavista ystävistä

Asia jonka kanssa olen elämässäni kamppaillut kaikkein kipeimmin on koettu yksinäisyys. Tarkoitan sellaista oloa, joka ei katoa vaan jopa pahenee seurassa. Se kokemus että kukaan muu ei ymmärrä minua, eikä kukaan edes välitä minusta. Ymmärrän että tämä on suurelta osin vain omaan kokemukseeni perustavaa. Olen myös oppinut ymmärtämään, että loppujen lopulta olemme yksin — kukaan ei voi täysin ymmärtää meitä, eikä kukaan voi olla samalla tavalla kiinnostuneita meistä ja meidän ajatuksistamme. Olemme luonnollisesti "itsekeskeisiä" tässä mielessä. Mutta sitten on tilanteita jolloin kokemuksemme viittaa siihen, että meitä on kohdeltu aidosti ja todellisesti väärin.

Jeesus antaa ohjeet jos toinen (uskova) "tekee syntiä sinua kohtaan"

1. Ota asia puheeksi kahden kesken - toisin sanoen, älä tee kärpäsestä härkästä äläkä ainakaan ala juoruamaan.
2. Jaa asia luotettavien ystävien kanssa - olettaen edelleen että asia pysyy pienen joukon tiedossa.
3. Vasta sitten tee asiasta julkinen.

Kohta 2 muistutti minua Jobin kirjasta, ja Jobin ystävistä. Matteus 18:16 sanoo:

Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota [vielä] yksi tai kaksi kanssasi, ‘että jokainen asia (tai sana) vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla’. (KR33/38)

William Blake, Jobin piinaajat (1793)

Jobin ystävien ajatuksena oli että Job on varmasti tehnyt jotain syntiä koska muutoin Jumala ei tätä niin rankaisisi. Näiden "ystävien" tarkoituksena — ainakin osittain — oli toimia Jumalan "puhemiehinä" ja paljastaa Jobin synti. He olivat kuitenkin, kuten kirja esittää, vääriä todistajia ja Jumala vaientaa heidät.

Mielenkiintoista on se, että Jeesus tunnustaa sen mahdollisuuden, että uskova loukkaa toista ja että tätä joudutaan selvittämään. Hän myös tunnustaa että asiaan ei myöskään aina löydy ratkaisua. Tämä paljastaa että "paluu alkuseurakunnan aikaan" -ajattelu ei välttämättä kanna kovin pitkälle; heillä oli omat ongelmansa.

Joitakin vuosia sitten luin koulutehtävänä kirjan, jonka keskeisin ajatus oli että meidän tulee antaa anteeksi jo ennen kuin toiset pyytävät sitä. Vaikka kannatankin ajatusta, voi se pitkälle vietynä johtaa epäterveeseen rajattomuuteen ja mahdollistaa hyväksikäytön. Annamme anteeksi, kyllä, mutta myös käsittelemme asiat ja nostamme epäkohdat esiin.

Kahden tai kolmen todistajan mukana-olo tarkoittaa myös sitä, että keskustelu on puolueeton: asiahan saattaa kääntyä toisinpäin. Jeesus toisaalla opettaa että on syytä sopia asia ennen kuin on oikeudessa, koska muuten tuomari heittää sinut vankilaan. Suomalaista mediaa ulkomailta seuranneena huomasin noin vuosi-pari sitten että lehdistössä puhuttiin paljon narsismista ja luonnehäiriöistä. Samoja huomioita tehtiin ymmärtääkseni myös kristillisessä mediassa. Hyvä että näistä puhutaan, parempi että näistä uskalletaan puhua seurakuntakontekstissa. (Eräs entinen opettajani puhui lohikäärmeistä seurakunnassa.)

Matteuksen teksti haastaa ainakin kolmeen asiaan:

1. Käsittele ongelmasi henkilökohtaisesti niiden kanssa keitä se koskee.
2. Hanki luotettavia ystäviä joihin voit nojata sitten kun hankala tilanne tulee vastaan.
3. Ole itse luotettava ystävä: älä levitä juoruja, pyri puolueettomuuteen, ole kärsivällinen äläkä ole kärkäs syyttelemään tai tuomitsemaan toisia.

Tämän pohjalta kysynkin, että tunnetko jonku jonka rinnalle sinun pitäisi astua, tukemaan ja kantamaan sekä puolustamaan häntä? Jonkun jota kohdellaan mielestäsi epäreilusti mutta joka ei jostain syystä halua tai pysty itse pitämään omista rajoistaan terveellä tavalla kiinni?