Kivi, paperi ja leipä - Jeesuksen ensimmäinen kiusaus

Jeesuksen ensimmäinen kiusaus oli tehdä itselleen ruokaa. Siis aika tyypillinen kolmekymppisen poikamiehen ongelma. Tai tyypillinen poikamies tilaa pitsat, Jeesus puolestaan olisi ”leiponut” kivistä pitsat. Eikä tyypillinen poikamies paastoaisi 40 päivää. Oheinen kuva tosin saattaa selittää miksi Jeesus suhtautui epäilevästi pitsataksiin.

Simon Bening - The Temptation of Christ (n. 1500)

Jeesuksen vastaus sille-joka-kiusaa on mielenkiintoinen:

Kirjoitettu on: ‘Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee’. (Matt 4:4)

Runge[1] huomauttaa, että tekstin olisi periaatteessa voinut kirjoittaa pelkästään positiivisesta näkökulmasta:

Ihminen tarvitsee elääkseen sekä ruokaa että Jumalan Sanaa.

Aivan raamatullista, eikö totta? Jeesus moninkertaistaa leivät ja kalat jotta ihmisillä autiomaassa olisi mitä syödä, ja hän myös käskee rukoilemaan ”jokapäiväistä” leipää, hän käskee heittämään verkot sinne missä kalat ovat, ja hän jopa itse grillaa rannalla kalaa. Hän murtaa leipää niin usein, että siitä tulee tapa tunnistaa hänet. Hän asettaa syömisen ja juomisen tavaksi, jolla kristityt muistavat ja juhlivat häntä. Ruuassa ei ole mitään pahaa.

Jeesuksen vastaus on kuitenkin negatiivisessa muodossa. Negatiivinen lähtökohta ja partikkeli vaan (ἀλλά) synnyttävät odotuksen ja korostuksen virkkeen jälkimmäiselle puoliskolle:[2]

EI leipä VAAN SEN SIJAAN Jumalan puhe/sana johtaa Iankaikkiseen Elämään

Jumalan sana tarkoittaa tässä Jumalan tahtoa. Se on enemmän kuin Raamattu, vaikkakin voisimme sanoa, että Jumalan tahto on ilmaistu Raamatussa. Tämä kuitenkin pitää sisällään ajatuksen Jumalan tahdosta joka on kommunikoitu hyvin henkilökohtaisella tavalla: jokainen Jumalan sana (kr. rhēma) joka hänen suustansa lähtee.

Sekä Jeesuksen sanat että hänen oma toimintansa tässä tilanteessa molemmat alleviivaavat, että ruoka ei ole yhtä tärkeää kuin kuuliaisuus. Jeesuksen kohdalla voimme nähdä, että hänen kuuliaisuudellaan ei ollut pelkästään henkilökohtaista hyötyä (hän pysyi Jumalan Poikana), vaan että tämä kuuliaisuus oli ehtona hänen sovitustyölleen. Samoin meidän kuuliaisuutemme on oleellisesti kytköksissä meidän ikuisen elämämme kanssa, ja kukaties se tuo siunauksen muillekin. Kuuliaisuus ei siis ole yhdentekevä asia, eikä se myöskään ole henkilökohtainen asia.

Lopuksi: Paastoaminen on tapa muistuttaa tätä periaatetta itselle. Syön jotta voisin ylläpitää elämää, mutta suuremman nautinnon tuottaa Jumala-keskeinen elämä. Tämä varmasti kuulostaa aika askeettiselta jokaisen ruuan ystävän korvissa, mutta ehkä meidän on hyvä vetää herneet välillä nenään eikä aina vain napaan.

Viitteet

[1] Steven E Runge, Discourse grammar of the Greek New Testament: a practical introduction for teaching and exegesis (Peabody, Mass.: Hendrickson, 2010), 94.
[2] Rungen edustamassa diskurssianalyysissä (DA) esitetään että joka kerta kun asia esitetään jotenkin normaalista poikkeavalla tavalla, muutos ”merkkaa” (markedness) kyseisen asian erityiseksi. DA:n mukaan muutokset eivät koskaan ole pelkästään tyylillisiä, vaan niissä on aina mukana jokin korostus. Ks. myös Markuksen postaus Hengellä täyttyminen ja Efesolaiskirje 5:18-22.

Vielä kerran: Hengellä täyttyminen ja Efesolaiskirje 5:18-22

Efesolaiskirjeen viidennen luvun "Täyttykää Hengellä!" -käskyn ympärille liittyy muutamia erilaisia  tulkintoja, jotka riippuvat siitä, miten jakeesta 19 alkava partisiippirimpsu ymmärretään. Ovatko partisiipit imperatiivisia ("Puhukaa… laulakaa… musisoikaa… kiittäkää…") vai kuvaavatko ne pääverbin ("Täyttykää") toimintaa jollakin tavalla? Kysymys on mielenkiintoinen kahdesta syystä: (1) Annetaanko meille tässä ohjeita siitä, kuinka Hengellä voidaan täyttyä? (2) Liittyykö jakeessa 21 ilmaistu ajatus alamaisuudesta toinen toisellemme jotenkin ajatukseen Hengellä täyttymisestä vai aloittaako se uuden teeman?

18 καὶ μὴ μεθύσκεσθε οἴνῳ, ἐν ᾧ ἐστιν ἀσωτία, ἀλλὰ πληροῦσθε [pääverbi] ἐν πνεύματι, 19 λαλοῦντες [partisiippi] ἑαυτοῖς [ἐν] ψαλμοῖς καὶ ὕμνοις καὶ ᾠδαῖς πνευματικαῖς, ᾄδοντες [partisiippi] καὶ ψάλλοντες [partisiippi] τῇ καρδίᾳ ὑμῶν τῷ κυρίῳ, 20 εὐχαριστοῦντες [partisiippi] πάντοτε ὑπὲρ πάντων ἐν ὀνόματι τοῦ κυρίου ἡμῶν Ἰησοῦ Χριστοῦ τῷ  θεῷ καὶ πατρί, 21 ὑποτασσόμενοι [partisiippi] ἀλλήλοις ἐν φόβῳ  ⸀Χριστοῦ, 22 αἱ γυναῖκες [ei verbiä] τοῖς ἰδίοις ἀνδράσιν ὡς τῷ κυρίῳ…

Steven Rungen (Discourse Grammar of the Greek New Testament) mukaan partisiipit ovat aina alisteisia pääverbin toiminnalle. Näinhän meille on opetettu. Mutta olemmekohan aivan ymmärtäneet, mitä tämä tarkoittaa? Rungen mukaan partisiipin käyttäminen ilmaisee aina kirjoittajan valintaa olla käyttämättä finiittistä verbimuotoa. Efesolaiskirjeen viiden luvun tapauksessa kirjoittaja on valinnut tehdä partisiipeilla ilmaistusta toiminnasta alisteista pääverbille, joka tässä tapauksessa on "Täyttykää!" Partisiipit kuvaavat siis sitä, miltä tällaisen käskyn toteutuminen näyttää.

Tämän lisäksi Runge esittää, että nominatiivin partisiipit voidaan jakaa karkeasti kahteen eri ryhmään sen mukaan, esiintyykö partisiippi ennen pääverbiä vai sen jälkeen. Ennen pääverbiä esiintyvät nominatiivin partisiipit ovat taustoittavia (circumstantial frame for the action of the main verb) kun taas pääverbin jälkeen esiintyvät partisiipit kuvailevat ja modifioivat pääverbin toimintaa. Ymmärrän tämän niin, että Ef. 5:18-22:n tapauksessa partisiippirimpsu ei voi kuvata keinoa Hengellä täyttymiseen — jotakin, mitä tehdään, jotta pääverbin ilmaisema toiminta voidaan saavuttaa. (By the way: tämä on mielestäni mahdotonta jo sen tähden, että täyttymisen ajatus ilmaistaan kreikaksi passiivimuotoisella pääverbillä). Samalla partisiippirimpsu voi kuitenkin kuvata sitä, miltä täyttyminen näyttää. Viidennen luvun partisiipit eivät siis ilmaise väistämättä myöskään seurausta pääverbin ilmaisemasta toiminnasta (eli: "Täyttykää … sillä seurauksella, että puhutte…"). Parasta olisi siis varmaankin kääntää: "Täyttykää … puhuen, laulaen…", koska tämä jättää syy-seuraus -suhteen auki. Partisiipin käyttäminen on Paavalin puolelta valinta jättää meitä kiinnostava kysymys hieman ilmaan roikkumaan: Paavali haluaa painottaa vain pääverbin ajatusta — sitä, että meidän tulee täyttyä.

Mitä tulee alussa esitettyyn toiseen kysymykseen, edellisen pohjalta on selvää, että jakeen 21 sanat: "ollen toinen toisillenne alamaiset Kristuksen pelossa" ovat sen kuvaamista, miltä Hengellä täyttyminen näyttää. Tämän viimeisen partisiipin eristämiselle muista partisiipeista ei ole mitään perusteita. Hengellä täyttyminen ei siis ilmene pelkästään hengellisinä lauluina ja kiitollisuutena vaan toinen toiselle alamaiseksi asettumisena, palvelemisena ja pyytettömänä rakastamisena. Hengellä täyttyminen ei ole "trippi", kokemus itseä varten, vaan se johtaa Hengen hedelmään. Muussa tapauksessa voi tuskin puhua Henkeä täynnä olevasta kristitystä [Toim. huom. Tämä ei ole mikään kannanotto kokemuksellisuutta vastaan sinänsä — kirjoittaja on Hengen toimintaan vahvasti uskova kristitty, jota Suomessa käynnissä oleva polarisointi ärsyttää suunnattomasti].

Mielenkiintoista on myös se, että alkutekstissä jakeet 21 ja 22 ovat toisistaan riippuvaisia - jakeessa 22 ei ole erikseen verbiä, vaan se täytyy lisätä jakeesta 21. Näin ollen alamaisuus toinen toisille määrittää sitä, mitä miesten ja naisten välisestä suhteesta sanotaan. Lukujakoa ei siis voi vetää myöskään jakeiden 21 ja 22 väliin — ikään kuin jakeesta 22 eteenpäin naisia käskettäisiin erikseen olemaan miehilleen alamaisia, vaan ajatus toinen toiselle alamaisuudesta (siis: mies naiselle ja nainen miehelle — ihan siltä varalta, että joku ei ymmärtänyt) määrittää myös sitä, kuinka jakeesta 22 alkavat ohjeet ymmärretään. Jakeiden 5:22– ylen määrin komplementaristinen tulkinta (mies johtaa, nainen alistuu) on siis vähintäänkin kyseenalainen. Mutta tämä olisi kokonaan toisen postauksen aihe...