Kirjoissa tuon tuostakin vilahteleva termi, ”the parting of ways”, tulee James Parkesilta (1896–1981), joka oli kiinnostunut anti-semitismin historiasta. Kirjassaan, The Conflict of the Church and the Synagogue, hän esitti, että ero kahdeksi eri uskonnoksi oli tapahtunut ensimmäisen vuosisadan lopulla. Näin siitäkin huolimatta, että hän epäili jo itsekin johtopäätöstään ja kirjoitti, että todistusaineisto viittasi enemmänkin neljänteen vuosisataan.
Samaan lopputulokseen päätyy myös James Dunn kirjassaan Jews and Christians: The Parting of the Ways, 70–135 CE. Hänkin ehdottaa päivämäärää ensimmäisen vuosisadan vaihteessa, mutta kirjoittaa samalla:
”A critical question raised is the extent to which our judgments on these issues are formed more by hindsight than by historical data. With the benefits of hindsight, we see that certain developments and corollaries were inevitable; but were they so at the time?” (s. 368)Adam Beckerin ja Annette Yoshiko Reedin toimittamassa kirjassa The Ways That Never Parted joukko tutkijoita kyseenalaistaa koko yllä mainitun paradigman viitaten historialliseen todistusaineistoon. Alla tarkastelen pitkälti toimittajien johdantoartikkelin perusteella (mutta myös pointteja sinne tänne lisäillen) lyhyesti sitä, mistä tässä aksiomaattisessa paradigmassa on kysymys ja mikä on saanut tutkijat epäilemään sen käyttökelpoisuutta.
Mitä aiempi tutkimus väittikään?
Väite kuuluu näin: ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisuus oli hyvin monimuotoinen uskonto ja varhainen Jeesus-liike oli osa sitä. Juutalaisuuden rajojen joustavuus johti tilanteisiin, joissa tapahtui monenlaisia yhteentörmäyksiä. Ennen Bar Kochkban kapinaa (135 jKr) juutalaisuus ja kristinusko kuitenkin erottautuivat toisistaan selkeästi.Tähän liittyivät seuraavat tapahtumat kristittyjen parissa:
- Jerusalemin seurakunta pakeni Temppelin tuhon (70 jKr) alta Dekapoliksen alueelle Pella-nimiseen kaupunkiin ja menetti keskeisen asemansa Jeesus-liikkeen johdossa.
- Jerusalemin juutalaismielisen seurakunnan sijasta kristillistä liikettä nousivat nyt johtamaan pakanakristilliset voimat, joiden teologia antinomistista. Heidän keskeisimpänä hahmonaan oli Paavali.
- Samalla kristillisyyden painopiste siirtyi urbaaneihin keskuksiin ympäri Rooman valtakuntaa, ja kristinuskosta kehittyi oma itsenäinen uskomusjärjestelmänsä. Juutalaisuus oli relevanttia kristinuskolle tämän muutoksen jälkeen enää Vanhan testamentin kirjoitusten muodossa.
Samalla juutalaisuuden parissa tapahtui myös joukko muutoksia:
- Rabbiinisen liikkeen nousu yhdisti juutalaisuuden ennen näkemättömällä tavalla. Keskeinen vaikutin tälle yhdistymiselle oli Rabban Gamaliel II:n koolle kutsuma kokous Javnessa (Jamnia) noin vuoden 90 aikoihin. Se teki lopun erilaisten juutalaisten lahkojen kiistoista ja teki rabbeista kansan kiistattomia johtajia.
- Rabbit kirjasivat ns. Kahdeksantoista siunauksen (hepr. Shemoneh Esreh) joukkoon uuden siunauksen nimeltä Birkat Ha-minim (hepr. harhaoppisten siunaus/kirous), joka oli suunnattu kristittyjä vastaan. Käytännössä sen lausuminen synagogassa tarkoitti sitä, että kristityt eivät voineet enää osallistua synagogan toimintaan.
- Rabbien ohjauksessa juutalaiset valitsivat eristäytymisen tien ja elivät irrallaan niin pakanoista kuin kristityistäkin.
Miksi tämä näkemys on kritiikin kohteena?
Yllä esitettyä väitettä voidaan kritisoida monelta kannalta, joista mainitsen muutamia:- Järjestettiinkö Javnessa todella kokous ja kuinka laaja sen vaikutus todella oli? Peter Schäfer, Daniel Boyarin ja Reuven Kimelman ovat osoittaneet, että Javnen kokous on enemmänkin myöhempi konstruktio kuin historiallinen tosiasia. Sen todistusaineisto ei ole yksiselitteistä. Mikäli Javnen kokous on kyseenalainen, vuotta 90 ei voida pitää vuotena, joka lopetti kaikki kiistat ja johti kristittyjen erottamiseen.
- Milloin ja missä Birkat Ha-minim asetettiin? Toisin kuin usein annetaan ymmärtää, tutkijat eivät ole varmoja siitä, mitä perinteiseen Kahdeksaantoista siunaukseen lisättiin. Siunaushan sisältää nimestään huolimatta yhdeksäntoista siunausta, mutta tutkijat kiistelevät siitä, mikä siunaus sen osaksi on jossain vaiheessa tuotu. Osa on sitä mieltä, että lisätty siunaus on Birkat David (nro 15), ei Birkat Ha-minim (nro 12). Lisäksi selkeästi nasaretilaista lahkoa vastaan kohdistettu Birkat Ha-minimin kommentti löytyy vain yhdestä käsikirjoituksesta (Cairo Genizah): ”Älköön uskostaan luopujille [meshummadin] olko mitään toivoa … Tuhoutukoot nasaretilaiset [notzerim] ja kerettiläiset [minim] välittömästi.” Mutta oliko kyseessä vain paikallinen lisäys? Ajatus siitä, että Birkat Ha-minim olisi lisätty Javnessa löytyy vasta babylonialaisesta Talmudista ja sielläkin lähteestä, joka voidaan ajoittaa kolmannelle vuosisadalle (Bavli Berakhot 28b–29a).
- Raymond Brown on esittänyt, että varhainen kristinusko ei rajoittunut juutalaiskristillisyyteen, jonka vastavoimana toimi antinomistinen pakanakristillisyys: myös varhainen Jeesus-liike oli huomattavasti monimuotoisempi kuin nämä kaksi ääripäätä.
- Gerd Lüdemann on osoittanut, että Jerusalemin juutalaisseurakunnan pako Pellaan ei ole uskottava. Niin sanottu ”autenttinen apostolinen kristillisyys” ei hävinnyt minnekään temppelin tuhon tienoilla vaan jatkoi vaikutustaan Jeesus-liikkeen keskellä. Samaan johtopäätökseen päätyy myös Richard Bauckham osoittaessaan, että myös ns. pakana/hellenistikristityt ja heidän johtajansa, Paavali, pitivät Jerusalemin seurakuntaa arvossa ja luottivat sen ohjaukseen silloinkin kun erimielisyyksiä esiintyi (Bauckham: James and the Jerusalem Church).
- Koko ajatus alkukristillisyyden jaosta kunnon juutalaiskristittyihin, hellenistismielisiin juutalaiskristittyihin ja pakanakristittyihin on epäuskottava sen valossa, mitä tiedämme ensimmäisen vuosisadan juutalaisuudesta, joka oli kauttaaltaan hellenististä juutalaisuutta. Siksi myös kehityskulku, jossa kapulaa vaihdettiin edellä mainitussa järjestyksessä, on epäuskottava. Sanottakoon kuitenkin, että erityisesti Uuden testamentin eksegetiikan puolella tähän ajatukseen luotetaan kuin junan vessaan.
- Myöhäisantiikista ja jopa varhaiselta keskiajalta olevat lähteet osoittavat, että kristinuskon ja juutalaisuuden välinen suhde oli edelleen monimutkaisempi kuin totaalinen eriytyminen. Itse asiassa, jokaista erottautumista näyttää seuraavan vastaava lähentyminen, ja edes Nikean kirkolliskokousta ei voida pitää loppullisena naulana erottautumisen arkkuun.
Mitä vanhan näkemyksen tilalle?
The Ways That Never Parted -kirjan uuden laitoksen esipuheessa esitetään, että enää ei ole mahdollista väittää, että ”juutalaisuus” ja ”kristinusko” erottautuivat, jos väitteen esittäjä ei samalla vastaa kysymyksiin:- Missä?
- Milloin?
- Kenen toimesta?
- Ketä varten?
Kirjan kirjoittajat eivät väitä, että kristinusko ja juutalaisuus olisivat olleet yhtä ja samaa mössöä ensimmäisellä vuosisadallakaan. Kirjan kirjoittajien tarkoituksena on vain osoittaa, että liian simppeli malli ei palvele ketään ja vääristää historiaa (ja eksegetiikkaa) pahasti. Ensimmäisellä vuosisadalla ja sen jälkeenkin tilanne oli monimuotoinen: jotkut puhuivat voimakkaasti erottautumisen puolesta, toiset jättivät koko kysymyksen huomiotta, ja jotkut jopa vastustivat erottautumista.
Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä, että ajatus jonka mukaan Jeesus-liike imi itseensä kaiken käyttökelpoisen juutalaisuudesta ja poltti sen jälkeen sillat, on kestämätön. ”Kristittyjen” ja ”juutalaisten” välillä oli niin teologista kuin liturgista kanssakäymistä vielä pitkään ensimmäisen vuosisadan jälkeenkin. Esimerkiksi antinomistien johtajaksi maalailtu käy Apostolien tekojen lopussa temppelissä, joka toimi myös alkukristillisen liikkeen kokoontumispaikkana pitkään. Rinnakkaiselo tarkoittaa, että juutalainen vaikutus on säilynyt kristillisyyden parissa hyvin pitkän aikaa. Henkilökohtaisesti olen ihmetellyt sitä, kuinka "juutalaisia" monet apostolisten isien tekstit ovat (Justinus Marttyyri) ja miten esimerkiksi Meliton Sardeslainen käyttää tekstissään ilmauksia, jotka osoittavat hänen tunteneen hyvin aikansa juutalaista liturgiaa. Myöskään kirkkoisät eivät ole niin kreikkalaismielisiä kuin usein väitetään, vaan he tasapainottavat argumenttinsa niin, että he eivät sorru platonilaisiin tulkintoihin ja nostavat kysymyksenasettelunsa juutalaisuudesta (esim. Jumalan kolminaisuuteen liittyvä ontologinen pohdinta on itseasiassa seuraus juutalaisesta tavasta ajatella. Richard Bauckhamin mukaan taustalla vaikuttaa Jumalan ja Jeesuksen toiminnan samaistaminen --> Jeesus on Jumala, koska hän toimii Jumalan tavoin. Samalla Jeesus on kuitenkin ihminen. On selvää, että moinen kategorioiden yhdistäminen johtaa vääjäämättä ontologisiin kysymyksiin).
Rinnakkaiselo tarkoittaa myös sitä, että kristillinen teologia on voinut vaikuttaa juutalaisiin kysymyksenasetteluihin ja jopa liturgian muotoihin. Tästä kirjoitinkin jo aiemmin blogin. Mainittakoon nyt kuitenkin, että jotkin juutalaiset tutkijat näkevät kristillisen ehtoollisliturgian ja juutalaisen Sederin kehittymisen rinnakkaisena tapahtumana. Joka tapauksessa Sederiä (jota niin moni kristitty nykyään mielellään viettää, hih!) ei ollut sellaisenaan olemassakaan Jeesuksen aikana. Jotakin kyllä oli, mutta Synoptiset evankeliumit ovat todennäköisesti paras ikkuna siihen, mitä se oli.
Rinnakkaiselo tarkoittaa myös sitä, että juutalaisuus on huomattavasti läheisempää kristinuskolle kuin monet haluavat ymmärtää. Itse törmään työssäni jatkuvasti siihen seikkaan, että Uutta testamenttia ei voi ymmärtää oikein ilman Vanhan testamentin paremmin kuin hyvää tuntemista. Esimerkiksi Heprealaiskirjeen koko ajatus Jeesuksen paremmasta uhrista ymmärretään oikein vain 3. Mooseksen kirjan valossa, ja vallalla oleva tulkinta siitä, että Jeesuksen uhri olisi yhtä kuin hänen kuolemansa on yksinkertaisesti väärä. Kuolema on kyllä välttämätön osa hänen uhriaan, mutta leeviläisessä laissa uhritoimitus on aina prosessi, ja varsinainen uhraaminen tapahtuu vasta Jumalan läsnäolossa, jonne Jeesuskin Heprealaiskirjeessä menee Jumalan eteen, esittämään uhrinsa (David Moffitt). Rautalangasta väännettynä: uhrieläimeksi tarkoitettuja lampaita tapettiin tuon tuostakin ilman, että ne olivat uhreja. Vasta uhraamisen konteksti ja uhrieläimen veren esittäminen alttarilla sai aikaan sen, että lampaasta tuli uhri (ks. Markus Nikkasen ja Tommi Karjalaisen yhteiskirjoittama artikkeli "Kristus, pelastus ja kristityn etiikka vuorovaikutussuhteessa" ensi vuonna ilmestyvässä Koetelkaa kaikki –kirjassa, jossa Tommi kertoo asiasta lisää).
