Eilisen illan kauhein kokemus oli se, kun lueskelin nukkumaan mennessäni Constantine Campbellin uutta kirjaa, Advances in the Study of Greek, joka nimensä mukaisesti kertoo Raamatun kreikan ymmärtämisessä tapahtuneista edistysaskelista, jotka valitettavasti eivät syystä tai toisesta ole vielä tulleet osaksi normaalia seminaariopetusta. Toiseksi viimeistä lukua lukiessani huomasin, että olen aina ääntänyt koiné-kreikkaa täysin väärin — Erasmus Rotterdamilaisen keksimän ääntämyksen mukaisesti.
Mutta miten voin olla tästä peräti varma? Onhan koiné kuollut kieli, eikä kukaan enää puhu sitä. Tässä kohtaa avuksi tulee se suuri määrä pientä papyrus-silppua, jota muun muassa Adolf Deissmann aikoinaan tonki esiin. Nuo monet kirjeet, lainatositteet, sopimukset yms. todistavat toisinaan siitä, kuinka kreikankielisiä sanoja kirjoitettiin väärin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät olleet natiiveja tai vielä oppineet kirjuroinnin saloja. Mielenkiintoisinta näissä virheellisesti kirjoitetuissa sanoissa on se, että virheet ovat säännönmukaisia: tietyt vokaalit ja diftongit äännettiin kirjoitushetkellä samoin, mikä johti niiden sekoittumiseen.
Yksikään kreikkaa kunnolla tunteva tutkija ei nykyään enää usko erasmuslaisen ääntämyksen olevan oikea. Vain yksi tunnettu henkilö, Daniel B. Wallace, on asettunut sitä puoltamaan, mutta hänkin tekee näin pelkästään pedagogisista syistä: erasmuslaisen ääntämyksen etu on se, että jokaista vokaalia vastaa oma äänteensä, ja näin oppiminen on helpompaa.
Todellisuudessa koiné-kreikkaa kuitenkin lausuttiin hyvin pitkälti samoin kuin nykykreikkaa, sillä kreikan ääntämyksessä tapahtui rajusti muutoksia Aleksanteri Suuren maailmanvalloituksen myötä. Erasmuksen ääntämys vastaa mahdollisesti Aleksanteri Suurta edeltävää klassisen kreikan aikaa.
Mikäli haluat itse todeta, että lausut kreikkaa väärin, voit tehdä sen ihan Uuden testamentin kreikkalaisen laitoksen avulla. Campbell ei tätä kirjassaan maininnut, mutta 1 Piet 2:3 itse asiassa osoittaa, että η ja ι lausuttiin kirjeen kirjoitushetkellä samoin.
Kehotettuaan vastaanottajiaan panemaan pois kaiken väärän ja janoamaan Jumalan tuntemista, Pietari lainaa vapaasti LXX-versiota Psalmista 34:9: εἰ ἐγεύσασθε ὅτι χρηστὸς ὁ κύριος – "jos te olette maistaneet, että Herra on hyvä." Teksti jatkuu toisella vapaalla lainauksella, joka keskittyy tällä kertaa kiveen, jonka rakentajat hylkäsivät. Toisin sanottuna, nyt aiheena onkin Jeesus Kristus. Miten tähän päästiin? Avain ajatushyppyyn on Psalmin 34:9 lainaaminen: χρηστὸς ὁ κύριος tarkoittaa, että "Herra on hyvä", mutta Pietarin aikana nämä sanat lausuttiin täsmälleen samoin kuin sanat Χριστὸς ὁ κύριος, eli "Kristus on Herra!" On varmaan sanomattakin selvää, että tämä on samalla kertaa melkoinen kristologinen tunnustus Pietarilta.
Näin ollen väärällä lausumisella saattaa oikeasti olla merkitystä — se saattaa estää joidenkin tekstien ymmärtämistä, eikä olekaan pelkkää pikkumaista neppailua.
Voit lukea lisää aiheesta joko Campbellin kirjasta tai sitten tutustua tähän Randall Buthin tekemään selvitykseen, joka kuitenkin poikkeaa hieman siitä, mitä Campbell esittää.
Kirjassa on muuten paljon muutakin mielenkiintoista: aspektiteoria, diskurssianalyysi, leksikografiset edistysaskeleet jne...
21.9.2015
Constantine Campbell ja kreikan verbien aspekti
Luulitko, että koiné-kreikan indikatiivin perfekti kuvaa mennyttä tapahtumaa, jolla on nykyhetkeen asti kantautuvia ja edelleen voimassa olevia seurauksia?
Constantine Campbell haastaa tämän perinteisen indikatiivin perfektin kuvauksen kirjassaan Basics of Verbal Aspect in Biblical Greek. Hänen mukaansa koiné ei sisällä kuin yhden semanttisesti koodatun tempuksen, futuurin. Indikatiivin preesens-, aoristi, imperfekti-, perfekti- ja pluskvamperfektimuodot eivät sen sijaan koodaa aikaa semanttisesti ollenkaan vaan ilmaisevat joko imperfektiivistä tai perfektiivistä aspektia. Se, että näillä muodoilla voidaan kuitenkin ilmaista aikaa, on kielen käyttämisen pragmaattinen seuraus.
Campbell kuvaa imperfektiivisen ja perfektiivisen aspektin eroa paraatianalogian avulla: imperfektiivisessä aspektissa paraatin katselija on katutasossa katsomassa, kuinka paraati lipuu hänen kasvojensa ohitse, kun taas perfektiivinen aspekti tarkoittaa sitä, että katselija on siirretty helikopteriin ja näkee sekä paraatin alku- että loppupään yhdellä kertaa.
Imperfekti koodaa preesensin tavoin imperfektiivistä aspektia, mutta siihen liittyy samalla kertaa myös kaukaisuuden (remoteness) ajatus. Imperfektin kohdalla katselija on edelleen katutasossa, mutta kääntänyt katseensa seuraamaan tapahtumaa hieman viistottain. Preesensissä katsoja sen sijaan tuijottaa suoraan eteensä. Siksi imperfektillä voidaan pragmaattisesti ilmaista myös mennyttä aikaa.
Aoristi on puolestaan aspektiltaan perfektiivinen ja katsoja on siirtynyt helikopteriin. Tästä syystä monet vanhemmat kieliopit pitivät aoristia aina pisteenomaisena, kertakaikkisena tapahtumana (puntiliar aorist). Campbell kuitenkin osoittaa, että aoristi ei aina viittaa todellakaan pisteenomaiseen kertakaikkiseen tapahtumaan menneisyydessä, vaan itse asiassa voi ilmaista myös kehitystä, joka on tapahtunut hyvinkin pitkän ajan kuluessa. Perfektiivisen aspektin (eli sen, että toimintaa tarkastellaan kokonaisuutena) lisäksi aoristiin liittyy spatiaalisen kaukaisuuden ajatus (remoteness). Näistä syistä aoristi onkin narratiivisessa tekstissä pääasiassa käytetty muoto.
Campbell mainitsee aspektiteorian positiiviseksi seuraukseksi sen, että se selvittää, miksi aoristimuotoisia verbejä käytetään antamaan kerronnan runko, kun taas muut muodot esiintyvät joko suorassa puheessa tai lisäselvityksinä kerronnalliselle rungolle.
Suosittelen kirjaa kaikille pidemmälle ehtineille ja kreikan opiskelusta tosissaan innostuneille. Itselleni aspektiteoriaan tutustuminen selvitti muutaman kielellisen outouden. Samalla on syytä myös pitää kierrokset alhaalla, sillä aspektiteoria on edelleen kiistelty vaikka se alaa jatkuvasti valtaakin.
Constantine Campbell haastaa tämän perinteisen indikatiivin perfektin kuvauksen kirjassaan Basics of Verbal Aspect in Biblical Greek. Hänen mukaansa koiné ei sisällä kuin yhden semanttisesti koodatun tempuksen, futuurin. Indikatiivin preesens-, aoristi, imperfekti-, perfekti- ja pluskvamperfektimuodot eivät sen sijaan koodaa aikaa semanttisesti ollenkaan vaan ilmaisevat joko imperfektiivistä tai perfektiivistä aspektia. Se, että näillä muodoilla voidaan kuitenkin ilmaista aikaa, on kielen käyttämisen pragmaattinen seuraus.
Campbell kuvaa imperfektiivisen ja perfektiivisen aspektin eroa paraatianalogian avulla: imperfektiivisessä aspektissa paraatin katselija on katutasossa katsomassa, kuinka paraati lipuu hänen kasvojensa ohitse, kun taas perfektiivinen aspekti tarkoittaa sitä, että katselija on siirretty helikopteriin ja näkee sekä paraatin alku- että loppupään yhdellä kertaa.
Preesens, imperfekti ja aoristi
Jokainen koiné-kreikkaa hieman enemmän lukenut on tutustunut ns. historialliseen preesensiin. Raamatun teksteissä preesens esiintyy joskus elävöittämässä menneen ajan kerrontaa. Campbell ehdottaa, että preesens tulisi nähdä koodaavan semanttisesti imperfektiivistä aspektia, johon liittyy samalla spatiaalinen läheisyys (proximity).Imperfekti koodaa preesensin tavoin imperfektiivistä aspektia, mutta siihen liittyy samalla kertaa myös kaukaisuuden (remoteness) ajatus. Imperfektin kohdalla katselija on edelleen katutasossa, mutta kääntänyt katseensa seuraamaan tapahtumaa hieman viistottain. Preesensissä katsoja sen sijaan tuijottaa suoraan eteensä. Siksi imperfektillä voidaan pragmaattisesti ilmaista myös mennyttä aikaa.
Aoristi on puolestaan aspektiltaan perfektiivinen ja katsoja on siirtynyt helikopteriin. Tästä syystä monet vanhemmat kieliopit pitivät aoristia aina pisteenomaisena, kertakaikkisena tapahtumana (puntiliar aorist). Campbell kuitenkin osoittaa, että aoristi ei aina viittaa todellakaan pisteenomaiseen kertakaikkiseen tapahtumaan menneisyydessä, vaan itse asiassa voi ilmaista myös kehitystä, joka on tapahtunut hyvinkin pitkän ajan kuluessa. Perfektiivisen aspektin (eli sen, että toimintaa tarkastellaan kokonaisuutena) lisäksi aoristiin liittyy spatiaalisen kaukaisuuden ajatus (remoteness). Näistä syistä aoristi onkin narratiivisessa tekstissä pääasiassa käytetty muoto.
Perfekti ja pluskvamperfekti
Campbellin kirjan vaikeimmin nielaistava osio liittyy perfektiin ja pluskvamperfektiin. Campbell kuitenkin argumentoi uskottavin esimerkein (ks. esim. Joh 1:26; Ilm 8:5; Joh 7:22; Joh 5:33), että perfektillä ei ilmaista perfektiivistä aspektia tai statiivista olotilaa. Kyseessä on imperfektiivisen aspektin semanttinen koodaaminen, johon liittyy korostettu läheisyys (heightened proximity). Perfektin kohdalla katsoja seuraa paraatia todella läheltä. Pluskvamperfektissä on puolestaan kyseessä impefektiivinen aspekti ja korostettu kaukaisuus (heightened remoteness). Näin ollen preesens ja perfekti sekä imperfekti ja pluskvamperfekti vastaavat tietyin osin toisiaan, mikä mahdollistaa sen, että perfektillä ja pluskvamperfektillä voidaan antaa lisätiedon (preesens ja imperfekti) lisätietoa.Seuraukset eksegeesille
Sanomattakin Campbellin kirjan seuraukset eksegeesille ovat huimat: Jakeen Room 5:6 aoristimuotoista verbiä ἀπέθανεν ei voida käyttää todisteena siitä, että Kristus olisi kuollut ainutkertaisen ja kertakaikkisen kuoleman syntisten edestä eikä jakeen 1 Tim 2:12 preesensmuotoinen ἐπιτρέπω kelpaa todisteeksi siitä, että Paavali ajatteli naisia koskevan rajoitteen liittyvän yksinomaan siihen ad hoc -hetkeen, joka ko. seurakunnan toiminnassa oli käynnissä. Huomaa kuitenkin, että ensimmäiseen liittyen 1 Piet 3:18 esittää selkeästi, että Kristuksen kuolema oli ainutkertainen ja kertakaikkinen, ja että naisten toiminta opetustehtävissä ei lepää tämän yhden verbimuodon varassa. Tässä on kysymyksessä vain se, mitä tietyn kieliopillisen muodon perusteella voidaan kustakin Raamatun jakeesta sanoa.Campbell mainitsee aspektiteorian positiiviseksi seuraukseksi sen, että se selvittää, miksi aoristimuotoisia verbejä käytetään antamaan kerronnan runko, kun taas muut muodot esiintyvät joko suorassa puheessa tai lisäselvityksinä kerronnalliselle rungolle.
Suosittelen kirjaa kaikille pidemmälle ehtineille ja kreikan opiskelusta tosissaan innostuneille. Itselleni aspektiteoriaan tutustuminen selvitti muutaman kielellisen outouden. Samalla on syytä myös pitää kierrokset alhaalla, sillä aspektiteoria on edelleen kiistelty vaikka se alaa jatkuvasti valtaakin.
Kooste
- Aoristi: perfektiivi, kaukaisuus
- Preesens: imperfektiivi, läheisyys
- Imperfekti: imperfektiivi, kaukaisuus
- Perfekti: imperfektiivi, korostettu läheisyys
- Pluskvamperfekti: imperfektiivi, korostettu kaukaisuus
- Futuuri: ainoa todellinen tempus, joka koodaa aina semanttisesti tulevaa aikaa
21.8.2015
Apokryfiprojekti #5: Jaakobin Tikapuut
Apokryfiprojekti[1] jatkuu teoksella Jaakobin Tikapuut (/tikkaat).[2] Teoksesta oli vaikea löytää tietoa normaalien lähteiden lisäksi, mutta törmäsinpä mielenkiintoiseen sähkö-ilmiöön joka kulkee samalla nimellä. Alla lyhyt videopätkä ilmiöstä, ja tässä myös linkki mielenkiintoiseen blogiin jossa ilmiötä selitetään enemmän ja havainnollistetaan valokuvilla.
Teoksesta on selviytynyt kaksi slavonista versiota, jotka eroavat toisistaan hieman. Suurin ero on pidemmän version (R2 tai S) laajempi messiasta käsittelevä osio.[3] Molemmat teokset pohjautuvat 1. Moos. 28:10–22 olevaan kertomukseen siitä, kuinka Jaakob unessa näkee tikkaat joita pitkin enkelit kulkevat ylös ja alas.
Herättyään Jaakob rukoilee, että Herra antaisi hänelle selityksen tähän näkyyn. Enkeli ilmestyy hänelle, ja pidempi versio kertoo hänen nimekseen ”Sarekl” (3.1). Sarekl, usein myös Sariel, on muussa juutalaisessa kirjallisuudessa tunnetusti unien selityksestä vastaava enkeli.[6] Sarekl antaa sen jälkeen Jaakobille uuden nimen: ”Israel”. Teos näin yhdistää Jaakobin painin enkelin kanssa tähän tarinaan. VT:n teksissä Jaakob painin jälkeen hän kysyy enkelin nimeä, mutta enkeli ei kerro sitä (1 Moos. 32:29).
Enkeli kertoo tämän jälkeen Jaakobille tikkaiden todellisen merkityksen: ne edustavat 12 aikakautta, ja 24 muotoa ovat pakanakuninkaita (4.2–3). Neljäksi ajaksi/sukupolveksi he rankaisevat Jaakobin lastenlapsia.[7] Tämän jälkeen valta annetaan kuninkaalle, joka on Eesaun jälkeläinen ja koko kansa ryhtyy hänen takiaan palvelemaan epäjumalia (4.8–12). Tämän seurauksena on, että Jaakobin suku joutuu vainon kohteeksi, mutta jos he ovat uskollisia Jumala tuomitsee lopulta väärintekijät ja Jaakobin siunaus realisoituu: ”Silloin heidän naisensa ovat hedelmällisiä, ja silloin Herra suojelee sinun sukuasi” (5.1–4).[8]
Monissa tapauksissa apokalyptiset teokset sijoittuvat eri aikaan: ne on kirjoitettu ikään kuin profeetalliseen sävyyn aiemmista tapahtumasta, kuten tässä Jaakobin elämästä. Tosiasiassa kirjoituksen ajankohta kuitenkin sijoittuu johonkin toiseen historialliseen tapahtumaan, johon yksityiskohdat, esim. kuninkaista, paremmin sopivat.
On kuitenkin oletettavaa, että tämä myöhempi aika ei ole Juudan pakkosiirtolaisuus (586–539),[9] vaikka sekä temppelin tuhoutuminen että muukalaisuus vieraassa maassa mainitaan samassa yhteydessä (4.6; 5.1). Genrellisesti apokalyptiikka sopii kuvattuja tapahtumia myöhempään aikaan, vasta n. 300 eaa. jälkeen.[10] Tämän lisäksi on luultavaa, että temppeli –teema ja vainojen kärsiminen liittyvät paremminkin 70 jaa. jälkeiseen aikaan, jolloin temppeli oli hävitetty ja kansa oli hajaannuksissa.[11] Tätä tulkintaa tukee erityisesti se, että teos ei kuvaile paluuta omaan maahan eikä temppelin jälleenrakentamista, vaan rangaistus sortajille on jossain tarkentumattomassa tulevaisuudessa.
Apokalyptiikkaan sopien kirjoittaja näkee enkelit tärkeinä hahmoina jotka toimivat Israelin historiassa pelastavina ja auttavina hahmoina.[12] Näin Jumala joka on ollut uskollinen Jaakobin suvulle aiemmin on profeetallisesti uskollinen myös nykyiselle ajalle. Koska teos ei kuvaa temppelin uudelleenrakentamista, on oletettavaa että kirjoittaja ja yhteisönsä näkevät tulevaisuuden eskatologisesta näkökulmasta jolloin vanhurskaat palkitaan. Jumalan läsnäolo on universaalisti mahdollinen Jaakobin suvulle, koska se on taivaallisessa sfäärissä eikä siten sidottu yhteen fyysiseen temppeliin.[13]
Apokalyptiikan suhteen on pakko huomata, että sama tendenssi ikään kuin paeta vaikeita, konkreettisia olosuhteita, ei ole hävinnyt historian saatossa. Toisaalta on kysyttävä, onko kyse pakenemisesta, vai jonkinlaisesta mielikuvaharjoituksesta, jossa Jumala yritetään palauttaa takaisin kuvaan? Mitä tehdä kun Jumala on hiljaa ja ympärillä viholliset pauhaa?
Meidän saattaa olla vaikea tavoittaa Jaakobin Tikapuiden yhteisöllistä sävyä: me ehkä helpommin samastumme niin kanoniseen Psalmien kirjaan, joissa saamme yksilöinä huutaa tuskaamme ja hätäämme Jumalan puoleen. Jaakobin Tikapuiden kirjoittaja ymmärtää, että kun yksilöt kärsivät koko kansa kärsii. Kuitenkin kansa ja sen selviäminen on keskiössä: kukaan ei elä ikuisesti. Toisaalta Jumala näkee vääryyden ja rankaisee sen, eikä hän jätä palkitsematta niitä jotka ovat olleet hänelle uskollisia. Teoksen kantava sävy on toivo, toivo joka perustuu Jumalan lupaukseen ja hänen uskollisuuteensa, ja siihen, että hän on kaikkien olosuhteiden yläpuolella.
[2] Käyttämäni teksti(t) perustuu A. Penningtonin englanninkieliseen käännökseen teoksessa The Apocryphal Old Testament, ed. H.F.D. Sparks (Oxford, 1984), 453–463.
[3] Pennington, 454.
[4] Sivuseikka, mutta kiinnitin itse huomiota oikealta vasemmalle –järjestykseen, joka ainakin vastaa Heprealaista lukusuuntaa, mutta symboloiko se jotain muutakin?
[5] H. G. Lunt, “Ladder of Jacob”, in The Old Testament Pseudepigrapha, ed. James Charlesworth (Peabody, MA: Hendrickson 1983), 2.407 n 1b.
[6] Lunt, “Ladder of Jacob”, 2.405.
[7] Huom. “kolmanteen ja neljänteen polveen minä kostan isien pahat teot” (2 Moos. 20:5; 5 Moos. 5:9).
[8] Pidemmässä versiossa tätä seuraa laajennettu kertomus lihaksitulleesta messiaasta, mihinkä en tässä yhteydessä mene, koska haluan keskittyä tekstin juutalaisiin teemoihin.
[9] Tosin ensimmäinen aalto vietiin jo 597. Ks. mm. https://fi.wikipedia.org/wiki/Babylonin_vankeus.
[10] Michael E. Stone, “Apocalyptic Literature,” in Jewish Writings of the Second Temple Period, ed. Michael E. Stone (Stichting Compendia Rerum Iudairacum ad Novum Testamentun 1984), 383–4.
[11] Bauckham asettaa aikarajan viimeistään 200 jaa. Richard Bauckham, The Jewish World Around the New Testament (Grand Rapids, MI: Baker Academic 2008), 295, 295 n. 69.
[12] Lena M. Schewe, “Jacob’s Ladder” in Lexham Bible Dictionary, ed John D. Barry ym., (Logos 2015).
[13] Bauckham näkee tässä yhtymäkohdan juutalaisen Merkaba –mystiikkaan, eli Jumalan valtaistuimeen tulivaunuina. Tämän johdosta hän myös ajoittaa teoksen samoihin aikoihen Aabrahamin Ilmestyksen kanssa, josta olen kirjoittanut aiemmin (Linkki).
Teoksesta on selviytynyt kaksi slavonista versiota, jotka eroavat toisistaan hieman. Suurin ero on pidemmän version (R2 tai S) laajempi messiasta käsittelevä osio.[3] Molemmat teokset pohjautuvat 1. Moos. 28:10–22 olevaan kertomukseen siitä, kuinka Jaakob unessa näkee tikkaat joita pitkin enkelit kulkevat ylös ja alas.
 |
| "Blake jacobsladder" by William Blake - William Blake ArchiveLocationDigital Collection hosted on servers at UNC Chapel Public Domain via Commons |
Enkeleitä ja Mystiset Tikapuut
Jaakobin Tikapuut antaa suuren huomioarvon tikkaille ja niiden kuvaamiseen. Pidempi versio alkaa näin:Ja katso! Maahan oli asetettu tikapuut, joiden yläosa ulottui taivaaseen asti, ja tikkaiden yläosa oli muodoltaan kuin ihminen. Jokaisella tikkaalla, aina ylös asti, oli kaksi jotka olivat ihmisiä muodoltaan – toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella.[4] Tikkailla oli yhteensä 24 muotoa jotka olivat näkyviä rintakehiinsä asti. Mutta se muoto joka oli keskellä, se minkä näin, se oli tulesta aina hartioihinsa ja käsiinsä saakka, ja se oli paljon pelottavampi kuin ne 24 muotoa. Ja kun minä katsoin, minä näin Jumalan enkeleitä nousemassa ja laskeutumassa niitä pitkin, ja Herra oli asettunut tikkaiden päälle.Pidemmässä versiossa tätä seuraa lyhyt jakso joka selittää tikkaiden symboliikkaa: tikkaat itse ovat risti, jota ylöspäin menevät ovat kastettuja, ja alaspäin menevät ovat tottelemattomia juutalaisia (1.6–8). Tämä selitys on ristiriidassa sen selityksen kanssa, jonka teos itse antaa myöhemmin. Lunt esittää mielenkiintoisen huomion, että kuvaus tikkaista muistuttaa enemmänkin portaikkoa, jossa enkelit olisivat mahdollisesti rintakuvapatsaita, minkä tekstin kieli hyvinkin mahdollistaa. Tällöin kuvaus muistuttaisi zigguratia, muinaista porrasmuotoista temppelirakennelmaa (kuva alla).[5] Tämä on mahdollista, mutta on tärkeää muistuttaa että kyseessä oli uni, ja herättyään sillä paikalla ei ollut kuin kivipaasi.
 |
| "Pyramid of Djoser 2010" by Wknight94 talk - Own work. Licensed under CC BY-SA 3.0 via Commons |
Enkeli kertoo tämän jälkeen Jaakobille tikkaiden todellisen merkityksen: ne edustavat 12 aikakautta, ja 24 muotoa ovat pakanakuninkaita (4.2–3). Neljäksi ajaksi/sukupolveksi he rankaisevat Jaakobin lastenlapsia.[7] Tämän jälkeen valta annetaan kuninkaalle, joka on Eesaun jälkeläinen ja koko kansa ryhtyy hänen takiaan palvelemaan epäjumalia (4.8–12). Tämän seurauksena on, että Jaakobin suku joutuu vainon kohteeksi, mutta jos he ovat uskollisia Jumala tuomitsee lopulta väärintekijät ja Jaakobin siunaus realisoituu: ”Silloin heidän naisensa ovat hedelmällisiä, ja silloin Herra suojelee sinun sukuasi” (5.1–4).[8]
Apokalyptiikasta
Juutalaiseen apokalyptiikkaan sopien teksti on kirjoitettu aikana, jolloin kyseinen heimo tai yhteisö on kokemus suurta ahdistusta. Ikään kuin salakielisellä tavalla he voivat puhua kuninkaista ja hallitsijoista, jotka olivat heille kaikille tuttuja, mutta meille satojen vuosien sataan näyttäytyvät mysteereinä. Apokalyptiikkaan liittyy ajatus siitä, että näyn kautta voidaan nousta tavallisen tilanteen yläpuolelle ja nähdä asia Jumalan perspektiivistä.Monissa tapauksissa apokalyptiset teokset sijoittuvat eri aikaan: ne on kirjoitettu ikään kuin profeetalliseen sävyyn aiemmista tapahtumasta, kuten tässä Jaakobin elämästä. Tosiasiassa kirjoituksen ajankohta kuitenkin sijoittuu johonkin toiseen historialliseen tapahtumaan, johon yksityiskohdat, esim. kuninkaista, paremmin sopivat.
On kuitenkin oletettavaa, että tämä myöhempi aika ei ole Juudan pakkosiirtolaisuus (586–539),[9] vaikka sekä temppelin tuhoutuminen että muukalaisuus vieraassa maassa mainitaan samassa yhteydessä (4.6; 5.1). Genrellisesti apokalyptiikka sopii kuvattuja tapahtumia myöhempään aikaan, vasta n. 300 eaa. jälkeen.[10] Tämän lisäksi on luultavaa, että temppeli –teema ja vainojen kärsiminen liittyvät paremminkin 70 jaa. jälkeiseen aikaan, jolloin temppeli oli hävitetty ja kansa oli hajaannuksissa.[11] Tätä tulkintaa tukee erityisesti se, että teos ei kuvaile paluuta omaan maahan eikä temppelin jälleenrakentamista, vaan rangaistus sortajille on jossain tarkentumattomassa tulevaisuudessa.
Apokalyptiikkaan sopien kirjoittaja näkee enkelit tärkeinä hahmoina jotka toimivat Israelin historiassa pelastavina ja auttavina hahmoina.[12] Näin Jumala joka on ollut uskollinen Jaakobin suvulle aiemmin on profeetallisesti uskollinen myös nykyiselle ajalle. Koska teos ei kuvaa temppelin uudelleenrakentamista, on oletettavaa että kirjoittaja ja yhteisönsä näkevät tulevaisuuden eskatologisesta näkökulmasta jolloin vanhurskaat palkitaan. Jumalan läsnäolo on universaalisti mahdollinen Jaakobin suvulle, koska se on taivaallisessa sfäärissä eikä siten sidottu yhteen fyysiseen temppeliin.[13]
Pohdintaa
Se, että Jaakobin Tikapuut nostaa enkelit niin korkeaan asemaan, saattaa olla meille kristityille vaikea asia. Toisaalta helposti voimme puhua suojelusenkeleistä, mutta kun puhumme uudesta ilmoituksesta tai analysoimme mitä enkelit tekevät, on syytä suureen varovaisuuteen. Enkelien rooli tulisi ymmärtää apokalyptisestä genrestä käsin: enkelit ovat Jumalan palvelijoita, ja lopulta Jumala on kuitenkin se joka säätää ja puhuu, joskin näissä tapauksissa enkeleiden kautta.Apokalyptiikan suhteen on pakko huomata, että sama tendenssi ikään kuin paeta vaikeita, konkreettisia olosuhteita, ei ole hävinnyt historian saatossa. Toisaalta on kysyttävä, onko kyse pakenemisesta, vai jonkinlaisesta mielikuvaharjoituksesta, jossa Jumala yritetään palauttaa takaisin kuvaan? Mitä tehdä kun Jumala on hiljaa ja ympärillä viholliset pauhaa?
Meidän saattaa olla vaikea tavoittaa Jaakobin Tikapuiden yhteisöllistä sävyä: me ehkä helpommin samastumme niin kanoniseen Psalmien kirjaan, joissa saamme yksilöinä huutaa tuskaamme ja hätäämme Jumalan puoleen. Jaakobin Tikapuiden kirjoittaja ymmärtää, että kun yksilöt kärsivät koko kansa kärsii. Kuitenkin kansa ja sen selviäminen on keskiössä: kukaan ei elä ikuisesti. Toisaalta Jumala näkee vääryyden ja rankaisee sen, eikä hän jätä palkitsematta niitä jotka ovat olleet hänelle uskollisia. Teoksen kantava sävy on toivo, toivo joka perustuu Jumalan lupaukseen ja hänen uskollisuuteensa, ja siihen, että hän on kaikkien olosuhteiden yläpuolella.
Lähteet:
[1] Tämä kirjoitus on osa projektia, jossa luen läpi VT:n apokryfiset kirjat, analysoin keskeiset teemat ja pohdin niiden merkitystä sekä omalla ajallemme että Uuden testamentin tulkinnalle. Klikkaamalla (Linkki) pääset sarjan johdanto-artikkeliin, joka pitää myös sisällään aakkosellisen indeksin kaikkiin sarjan tähänastisiin kirjoituksiin.[2] Käyttämäni teksti(t) perustuu A. Penningtonin englanninkieliseen käännökseen teoksessa The Apocryphal Old Testament, ed. H.F.D. Sparks (Oxford, 1984), 453–463.
[3] Pennington, 454.
[4] Sivuseikka, mutta kiinnitin itse huomiota oikealta vasemmalle –järjestykseen, joka ainakin vastaa Heprealaista lukusuuntaa, mutta symboloiko se jotain muutakin?
[5] H. G. Lunt, “Ladder of Jacob”, in The Old Testament Pseudepigrapha, ed. James Charlesworth (Peabody, MA: Hendrickson 1983), 2.407 n 1b.
[6] Lunt, “Ladder of Jacob”, 2.405.
[7] Huom. “kolmanteen ja neljänteen polveen minä kostan isien pahat teot” (2 Moos. 20:5; 5 Moos. 5:9).
[8] Pidemmässä versiossa tätä seuraa laajennettu kertomus lihaksitulleesta messiaasta, mihinkä en tässä yhteydessä mene, koska haluan keskittyä tekstin juutalaisiin teemoihin.
[9] Tosin ensimmäinen aalto vietiin jo 597. Ks. mm. https://fi.wikipedia.org/wiki/Babylonin_vankeus.
[10] Michael E. Stone, “Apocalyptic Literature,” in Jewish Writings of the Second Temple Period, ed. Michael E. Stone (Stichting Compendia Rerum Iudairacum ad Novum Testamentun 1984), 383–4.
[11] Bauckham asettaa aikarajan viimeistään 200 jaa. Richard Bauckham, The Jewish World Around the New Testament (Grand Rapids, MI: Baker Academic 2008), 295, 295 n. 69.
[12] Lena M. Schewe, “Jacob’s Ladder” in Lexham Bible Dictionary, ed John D. Barry ym., (Logos 2015).
[13] Bauckham näkee tässä yhtymäkohdan juutalaisen Merkaba –mystiikkaan, eli Jumalan valtaistuimeen tulivaunuina. Tämän johdosta hän myös ajoittaa teoksen samoihin aikoihen Aabrahamin Ilmestyksen kanssa, josta olen kirjoittanut aiemmin (Linkki).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)