- Aktiivi: Poika pukee
- Passiivi: Poika puetaan
- Medium: Poika pukee itsensä = poika pukeutuu
Medium vastaa siis pitkälti monen kielen refleksiiviverbejä. Koiné-kreikan medium on samalla hieman monimutkaisempi ja hankalampi ilmiö kuin nykykielten refleksiiviverbit muun muassa seuraavista syistä johtuen:
(1) Vain aoristi ja futuuri sisältävät omat kieliopilliset muotonsa mediumin ilmaisemiseksi. Preesensissä, perfektissä ja pluskvamperfektissä medium ilmaistaan muodolla, joka ulkonaisesti näyttää prikulleen samalta kuin passiivi.
(2) Osa koiné-kreikan verbeistä on ns. deponenttiverbejä, jotka näyttävät ulkonaisesti mediumilta (aktiivinen muoto puuttuu kokonaan), mutta ovat samalla merkitykseltään aina aktiivisia. Toisin sanottuna mediumin tunnistaminen tekstin joukossa ei aina tarkoita sitä, että verbi toimii mediumin tavoin.
Samalla se, että jokin verbi on deponenttiverbi, täytyy varmistaa tarkoin. On nimittäin mahdollista, että jokin verbi ei esiinny aktiivimuodossaan raamatullisessa aineistossa, mutta hellenistisessä (eli karkeasti Raamatun kirjoitusten ajan) kreikassa aktiivimuoto kuitenkin esiintyy. Lisäksi on mahdollista, että jokin verbi on osittain deponenttinen, eli toimii vain tietyissä aikamuodoissa aina deponentin tavoin, vaikka muissa aikamuodoissa samanlaista käytöstä ei ole havaittavissa.
(3) Koiné-kreikka syntyi Aleksanteri Suuren valloitusten myötä. Koska sen puhujat eivät olleet natiiveja, monet klassisessa kreikassa käytössä olleet nyanssit rapistuivat. Tämä kehitys koski myös medium-pääluokkaa, jonka puhdas muoto (suora refleksiivinen medium: verbin toiminta kohdistuu subjektiin itseensä) säilyi lähes pelkästään kielen idiomaattisissa ilmauksissa.
Tämänkertainen kielioppipähkinä koskee tätä viimeistä kohtaa ja tapaa, jolla olen itsekin joskus perustellut arminiolaisia näkemyksiäni kalvinistisilta vaikuttavia jaejaksoja vastaan (fear not, olen edelleen arminiolainen).
Apt 13:48: Ἀκούοντα δὲ τὰ ἔθνη ἔχαιρον καὶ ἐδόξαζον τὸν λόγον τοῦ κυρίου καὶ ἐπίστευσαν ὅσοι ἦσαν τεταγμένοι εἰς ζωὴν αἰώνιον. Kuullessaan [tämän] pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa ja uskoivat – niin monet kuin olivat määrätyt iankaikkiseen elämään.Mielenkiintomme kohteena oleva verbaalinen ilmaus on ἦσαν τεταγμένοι ("he olivat määrätyt"), joka koostuu aktiivin imperfektin indikatiivin monikon kolmannen verbistä ἦσαν ja perifrastisesti käytetystä mediumin/passiivin perfektin partisiipista τεταγμένοι. Perifrastinen käyttö tarkoittaa tässä kohden sitä, että aikamuodoltaan ilmaus vastaa pluskvamperfektiä (imperfekti + perfekti = pluskvamperfekti). Joka tapauksessa kyseessä on aika kalvinistiselta vaikuttava kohta: vain ne uskoivat, jotka oli siihen edeltä käsin määrätty!
Perfektin partisiippi τεταγμένοι voisi kuitenkin olla teknisesti ottaen myös medium, sillä verbi τάσσω ei ole deponenttiverbi. Mikäli τεταγμένοι käännetään puhtaana refleksiivisenä mediumina, koko jakeen merkitys muuttuu radikaalisti: "... ja uskoivat – niin monet kuin olivat asettaneet itsensä iankaikkiseen elämään." Ja kaikki arminiolaiset riemuitsevat päästessään irti jälleen yhdestä hankalalta vaikuttavasta jakeesta, jolla kalvinistit perustelevat näkemystään.
Ainoa ongelma on se, että käännös on yllä esittämäni kielen kehityksen perusteella hieman kyseenalainen – siitä puhumattakaan, että se kuulostaa "oudolta" ainakin 2000-luvun länsimaalaiseen korvaan. Mitä ihmettä on "itsensä asettaminen" iankaikkiseen elämään kun uskokin on jo erikseen mainittu? Samaan hengenvetoon voidaan todeta kuitenkin myös, että jos jostain voisimme uskoa puhtaan mediumin löytävämme, se löytyisi todennäköisesti juuri Luukkaalta, jonka kirjoitustapa matkii tahallisesti klassista kreikkaa. Mene ja tiedä.
En jää tällä kertaa ratkaisemaan esittämääni ongelmaa. Haluan vain sanoa painokkaasti, että yhden kieliopillisesti mahdollisen muodon perusteella tehdyt ratkaisut eivät ole fiksuja. Tässä toimintatavassa tulkitsija on itse asiassa asettanut itsensä jo etukäteen (Hah hah! Jos et tajunnut vitsiä, lue uusiksi, mutta tällä kertaa ajatuksella) tietyn ratkaisun kannattajaksi, ja tarrautuu kieliopin tarjoamaan mahdollisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen ajattelematta ollenkaan laajempia kysymyksiä. Kysymyksessä ei ole siis eksegeesi vaan eisegeesi.
Tässäkin tapauksessa oikea tapa lähestyä ongelmaa, olisi katsoa laajasti, miten Luukas lähestyy ihmisen vapaan tahdon ja Jumalan kaikkivaltiuden välistä problematiikkaa, ja mitä hän haluaa ilmaista kyseisessä jakeessa. Kunnon eksegeesi ei ole vaikeaa vaan tajuttoman työlästä.
Lisäksi tulisi tsekata tarkemmin verbin τάσσω käyttöä. Jos jotakuta kiinnostaa tämä tehdä, be my guest: Matt 28:16; Luke 7:8; Acts 13:48; 15:2; 22:10; 28:23; Rom 13:1; 1 Cor 16:15. Näistä ainakin muutamassa verbi esiintyy muodossa, joilla on merkitystä sille, miten sitä mahdollisesti käytetään Apt 13:48:ssa. Erityisesti Apt. 28:23 on kiinnostava, sillä siinä partisiippi esiintyy kiistatta mediumissa – joskin tässäkään kohdin medium ei edusta puhtaasti refleksiivistä käyttöä vaan ilmaisee sitä, että teko hyödyttää subjektia itseään.
Muuten, yllä esittämäni ongelma löytyy myös jakeesta Room 9:22.
