13.10.2015

Sosiaalitieteellinen kritiikki raamatuntutkimuksessa

Tutkimustyössäni olen törmännyt sosiaalitieteelliseen metodiin perustuviin väitteisiin nyt useammin kuin kerran. Pieni selvitys siitä, mitä tuo metodi pitää sisällään, on varmaankin paikallaan.

Erittäin lyhyt historia
Historiallis-kriittisten metodien (esim. muoto- ja redaktiokritiikki) laihiin lopputuloksiin pettyneet voimat kääntyivät sosiaalitieteiden pariin 1970-luvun alkupuolella. Ensimmäiset sosiaalitieteellisellä otteella tehdyt tutkimukset keskittyivät varhaiskristittyjen yhteisöihin (Gerd Theissen, Wayne Meeks). Varsinainen buumi alkoi kuitenkin 1990-luvulla ns. Context Groupin myötä, jonka perustivat John Elliott (puheenjohtaja), Bruce Malina, Jerome Neyrey ja John Pilch. Mukaan liittyi myös Philip Essler, joka on kirjoittanut laajasti Raamatun tekstien sijoittumisesta välimerelliseen kehykseen.

Metodin määritelmä
Elliottin mukaan sosiaalitieteellinen metodi määritellään yleisesti siksi eksegeesin vaiheeksi, joka analysoi tekstin ja sen ympäristön (konteksti) sosiaalisia ja kulttuurillisia ulottuvuuksia käyttämällä hyväkseen sosiaalitieteiden tarjoamia perspektiivejä, teoriaa ja malleja (What Is Social-Scientific Criticism? Minneapolis: Fortress, 1993, 7).

Sosiaalitieteellinen metodi pyrkii (1) kuvailemaan tekstin sosiaalis-kulttuurillista ympäristöä ja (2) tulkitsemaan tekstiä sosiaalitieteiden parista nostamiensa teorioiden avulla: millaisia tyypillisiä ja toistuvia käyttäytymismalleja tekstissä havaitaan (ns. emic/insider-perpektiivi) ja millainen teoria pystyy selittämään nämä käyttäytymismallit parhaiten (ns. etic/outsider-perspektiivi).

Perinteisen historiallis-kriittisen tutkimuksen tarjoaman diakronisen ikkunan (tekstin historia) sijasta pyritään löytämään synkroninen ikkuna tekstiin (miten teksti liittyy senhetkiseen sosiaaliseen elämään ja kulttuuriympäristöön).

Metodiin liittyviä ennakko-oletuksia ja pientä sosiaalitieteellisen metodin kritiikkiä
Luonteestaan johtuen sosiaalitieteelliseen metodiin liittyy paljon ennakko-oletuksia, jotka voivat johtaa tutkimustulosten vääristymiseen.

(1) Kaikki tieto on sosiaalisesti määrittyvää. Tiedon temporaalinen, psykologinen, sosiaalinen ja kulttuurillinen sijoittuminen koskee sekä tekstin kirjoittajaa että lukijaa. Näin ollen vain relatiivinen objektiivisuus on mahdollista tekstin tulkinnassa: tulkinta lepää sen varassa, että kirjoittajan sosiaalis-kulttuurillinen konteksti tunnistetaan oikein ja usein lukijan modernista maailmasta nostettuja teorioita sovelletaan oikein muinaisen tekstin tulkinnassa.

(2) Abduktiivinen (myös: retroduktio) päättely on validi tapa päästä käsiksi tietoon. Abduktio on luonteeltaan induktion kaltainen tapa muodostaa yksittäisestä havaintojoukosta yleistys, mutta eroaa induktiivisesta päättelystä siinä, että se sisältää edestakaisen liikkeen, jonka avulla pyritään varmistamaan muodostetun yleistyksen paikkansapitävyys (eli syntynyttä teoriaa verrataan uudestaan aineistoon).

(3) Mallit ohjaavat tekstin merkityksen etsimistä. Sosiaalitieteellistä kritiikkiä harjoittavien mukaan tutkijoilla on aina kognitiivinen malli tulkinnassa mukana — on se sitten tiedostettu tai tiedostamaton. Mallien valinnassa pitää kuitenkin olla tarkkana: sopiiko modernista ympäristöstä nostettu tapa hahmottaa elämää muinaisiin teksteihin? Mallien toimitvuutta on myös vaikea lähteä todentamaan, sillä kyselytutkimuksia ei voida enää suorittaa. Sosiaalitieteellistä metodia onkin kritisoitu siitä, että se on usein varsin anakronistinen. Sosiaalitieteellistä eksegeesiä harjoittavien olisikin syytä pitää mielessään, että teksti itsessään on heidän ensisijainen lähteensä sosiaalis-kulttuurilliseen tietoon, ei jokin tekstin ulkopuolinen teoria. Tutkimustulokset on tarkastettava aina tekstiä vasten.

(4) Välimeren alueen ja muinaisen lähi-idän tutkimusta varten rakennetut mallit ovat kaikista sopivimpia Raamatun tekstien tulkitsemiseen. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että nämä mallit kadottavat helposti Raamatun tekstien juutalaisen omaleimaisuuden, ja tulkitsevat juutalaisia tekstejä sellaisen mallin avulla, joka on liian laaja: metodi paljastaa vain sen, mikä on yhteistä kaikille Välimeren alueen kansoille, mutta jättää huomiotta sen, mikä on omaleimaista juutalaisuutta. Tämä omaleimaisuuden kadottaminen näkyy myös sinä, kuinka sosiaalitieteellinen metodi tuntuu redusoivan kaiken kunnia—häpeä -tyyppisiksi kysymyksiksi.

Tarkoitukseni tässä ei ole kuitenkaan sanoa, että juutalaisuutta ei tulisi mieltää laajemmassa välimerellisessä kehyksessä (päinvastoin!) ja että kunnia–häpeä olisi jotenkin väärä ajatusmalli Raamatun teksteihin liittyen. Kritisoin ainoastaan sitä, että juutalainen omaleimaisuus häviää usein metodia käytettäessä usein kokonaan. Vaikka kaikki juutalaisuus onkin ns. hellenististä juutalaisuutta viimeistään Aleksanteri Suuren valloitusten ajoista lähtien (Martin Hengel), meillä on selkeitä indikaatioita siitä, että juutalaisuus ei assimiloitunut hellenismiin vaan itse asiassa ympärileikkasi sen.

Muutamia esimerkkejä mainitakseni: (1) makkabilaissodat 167-142 eKr, (2) Herodeksen asentaman roomalaisen kotkan pään pudottaminen temppelin pääsisäänkäynnin yltä noin 6 eKr, (3) Pilatuksen roomalaisten, temppeliin sijoitettavien, standardien (eräänlainen kuvallinen lippusalko) vastustaminen noin 26 jKr, (4) keisari Gaius Galigula Petroniuksen patsaan rakentamisen estäminen temppeliin noin 40 jKr, (5) ensimmäinen juutalaissota 66-73 jKr, (6) Bar Kokhban kapina 132-135 jKr, ja (7) adaptoiva suhtautuminen kreikkalais-roomalaiseen ateriaperinteeseen, joka pudotti ateriaperinteestä kaiken mässäyksen ja seksuaalisen moraalittomuuden pois.

(5) Välimeren alueen antiikin kulttuurit olivat ns. high context -kulttuureja, joiden parissa ihmiset sosialisoituivat tiettyihin yhteisiin ajatusmalleihen. Tämä tarkoittaa, että kommunikaatiotapahtumassa kaikkea ei tarvinnut sanoa ääneen. Ja tämä tarkoittaa myös, että tutkijan on oltava erityisen varovainen täyttäessään keskustelun "aukkoja".

(6) Uskonto ei esiintynyt antiikin ajan välimerellisessä ympäristössä nykyisten länsimaiden tapaan elämän irrallisena osa-alueena, vaan oli osa poliittista, ekonomista ja sukulaissuhteisiin perustuvaa (kinship) laajempaa järjestelmää. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että uskonnon erityislaatuisuus poistuu kokonaan? Voidaanko kaikki uskonnolliset ilmiöt todella selittää yhteisöllisellä käyttäytymisellä, politiikalla, talousnäkökohdilla jne? Mielestäni ei, ja kuitenkin juuri tätä tapahtuu sosiaalitieteellisen kritiikin parissa.

Lopuksi
Ajattelen, että sosiaalitieteellisellä metodilla on paljon annettavaa raamatuntutkimukselle oikein ja maltillisesti käytettynä. Samalla metodin kanssa pitää olla varovainen eikä ajatella, että se on ainoa tie tietoon.