Ilmestyskirja 1:2–3

Ilmestyskirja 1:2–3 lupaa iloa ja onnellisuutta lukijoilleen - miksi niin monen modernin lukijan kokemus on päinvastainen? G. K. Chesterton väittää, että Ilmestyskirjan hirviöistä kauhein on tulkitsija itse. Videolla selitän tiiviisti näiden jakeiden merkityksen.

Uusi julkaisu Substackissa ja Youtubessa:

Ilmestyskirja 1:2–3 by Tommi Karjalainen

Sarjan toinen video

Read on Substack

Ilmestyskirja 1:1

Kokeilen josko Substack voisi olla toimivampi alusta mutta vielä pidän tätäkin kanavaa aktiivisena.

Selitän Ilmestyskirjaa jae jakeelta, jakso jaksolta. Tässä ensimmäinen video, 1:1.

Olisi kiva kuulla kommentteja!

Milloin Jeesus puhdisti temppelin? (Raaka Raamattu)

Jeesuksen toiminnan historian ajoitus perustuu valistusaikakauden tutkimuksessa Synoptiseen perinteeseen ja erityisesti Markuksen evankeliumiin, jonka ajatellaan olevan varhaisin evankeliumeista. Markuksen evankeliumin suosiminen johti Johanneksen evankeliumin syrjäyttämiseen historiallisena lähteenä. Johannes väitetysti edustaa kehittynyttä teologiaa. Näin oli helppo ratkaista se jännite, että synoptisissa evankeliumeissa Jeesus matkustaa Jerusalemiin kerran, ja näin ollen myös puhdistaa temppelin toimintansa lopussa (esim. Matteus 21). Johanneksen evankeliumissa sen sijaan Jeesus matkaa tämän tästä Jerusalemissa ja ainakin kolmesti pääsiäisenä. Samoin Jeesus ei puhdistakaan temppeliä toimintansa lopussa vaan alussa.

Tämä jännite näkyy hyvin historiallisessa tutkimuksessa. Erityisesti E. P. Sanders on väittänyt, että Temppelin puhdistaminen on historiallisesti uskottava ja johdonmukainen selitys ristiinnaulitsemiselle. Ei ristiä ilman Temppelin puhdistamista. Historiafokusoitunut tutkimus joutuu laittamaan Johanneksen syrjään teologisena konstruktiona, koska näin se ratkaisee epämukavan jännitteen. Kuitenkin narratologisesti - kirjallisuustutkimuksen näkökulmasta - ei ole mitään jännitettä. Jokainen evankelista voi "juonellistaa" tapahtuman haluamallaan tavalla. 

Tapahtuman sijoittuminen eri yhteyteen kertomuksessa ei kumoa tapahtuman historiallisuutta vaan päinvastoin: se vahvistaa sen ja lataa sille aiempaa suuremman merkityksen. Johanneksen evankeliumin myötä Jeesuksen ja juutalaisten Temppelin välinen suhde ajautuu jännitteeseen jo alusta pitäen, koska Jeesuksessa "Sana tuli lihaksi" ja hän kantoi sitä "kirkkautta" - Jumalan läsnäoloa - jonka paluuta temppeliin he odottivat.

Noin 6 minuutin YouTube-video samasta aiheesta hieman eri painotuksin

Kirja-arvio: Tapio Nousiainen, Mikä hetki yöstä on? (Päivä 1967)

Lakitieteen tohtori Tapio Nousiainen (1914–1981) oli merkittävä vaikuttaja vapaakristillisessä kentässä. Hänen tunnetuin teoksensa Yksi ainoa elämä (Päivä1984) on myynyt yli 1 000 000 kappaletta, mutta lähes yhtä tunnettu hän on lopunajallisista ja demoneihin keskittyvästä kirjallisuudesta. Mikä hetki yöstä on? on järjestyksessään toinen hänen kirjoittamistaan hengellisistä kirjoista ja sijoittuu helposti osastoon futuristinen tulkinta lopunajoista.

Nousiaisen mukaan Raamatun apokalyptiset tekstit ovat "lähdekirjoja ... maapallon lopputapahtumiin" (5). Dispensationalismi ei ole ylikorostuneesti läsnä, joskin selvät piirteet on nähtävissä: seurakunnan aika, Israelin erillisyys ja 1000-vuotinen valtakunta muutamia mainitakseni. Perinteisestä dispensationalismista Nousiainen poikkeaa epätietoisuudessa Israelin roolista eikä hän sorru jyrkkään kahden kansan erotteluun soteriologisessa mielessä: Jumalan liitto on voimassa Israelin kanssa, mutta se ei ole pelastava liitto. Lopunaikojen vainot lisääntyvät ja saavat keskeisen muodon juutalaisten kristittyihin kohdistamassa vainossa.

Israelin valtion perustamisen lisäksi maailmansodat ovat todiste lopunaikojen alkamisesta (9–13). Tässä Nousiainen tunnustaa siis, että maailmassa on ollut kärsimystä ja mullistuksia ennenkin, mutta vasta ensimmäinen maailmansota käynnisti Matt 24:7–8 mukaisen lopunajan kellon. Nousiaisen teologiassa odotetaan kolmatta maailmansotaa, joka Lähi-idässä syttyvä ydinsota, jolloin ahdistuksen aika koskee myös seurakuntaa ennen sen ylösottoa (29). Antikristus on "saatanaihminen" (96) ja kommunismi ja Neuvostoliitto täyttää pedon merkin sillä CCCP = SSS = 666 (105–6).

Kirjan omaleimaisin väite on, että Jeesus käy maailmassa ainakin kolme kertaa (34), ja lopulta Nousiainen esittää että Jeesus käy maailmassa neljä kertaa (133). Ensimmäinen kerta oli inkarnaatio, toinen on uskovien salainen ylöstempaus, kolmas on tuhatvuotisen valtakunnan perustaminen ja neljäs on viimeinen tuomio. Tempauksessa "100 miljoonaa ihmistä temmataan yhtäkkiä maapallolta... kauas avaruuteen" (34), mutta Jeesus "todellisen avaruusmiehen tavoin jää maapallon lähiavaruuteen" (38) odottamaan tuhatvuotisen valtakunnan alkua. Tällöin juutalaisten massakääntymys tapahtuu vasta kolmannen tulemisen yhteydessä, kun Jeesuksen jalat koskettavat Öljymäkeä (38).

Nousiainen edustaa melko puhdasta dualismia, ja hänen helvettinsä on ankara paikka, jonne joutuu lähes puolivahingossa. Ylösnousemuksessa hurskaat saavat uuden henkiruumiin mutta eivät sielua, koska se on lihallinen ja sidottu vereen; tuomitut eivät saa ruumista eivätkä sielua vaan vain heidän henkensä kärsii ikuisesti (47–9). Kirjan lopussa on useamman sivun mittainen kyselylomake, joka ei tavoittele paljon muuta kuin pelotella ihmiset pois helvettiin johtavalta tieltä (150–3). Erityisen huomion Nousiaisen käsittelyssä saavat lahkoihmiset, jotka kuvittelevat olevansa kaikesta oikeassa ja parempia kuin muut. Nousiainen itse mallintaa avaraa tulkintaa ainakin ajoittain ja myöntää, ettei hänellä ole lopullista totuutta kaikesta. Samoin hän myöskin erittäin poikkeuksellisesti myöntää, että tempaukseen pääsee myös joitakin roomalais-katolisen kirkon parista, mikä korostaa että kaikki muotouskonnot ovat epäilyttäviä.

On selvää, että Nousiaisen kirja on samalla myös ajankuvaus. Samalla se kertoo myös erikoisesta ajanjaksosta Päivä osakeyhtiön kustannustoiminnan teologisessa linjassa. Dualistinen ja deterministinen maailmankatsomus saavat aikaan oudon sopan, jossa Saatana samalla hallitsee mutta ei kuitenkaan. Lopputulema ei voi olla muuta kuin pelottava ja ihmisen vastuu omasta pelastuksestaan saa mekanistisia sävyjä. 

Nousiaisen kirjaa ei siis pidä ohittaa pelkästään siksi, että profetiat eivät täyttyneet eikä kommunismi voittanut, vaan kyse on kustantajan teologisesta vastuusta. Kirjaa lukiessa Lähi-idän tapahtumat ovat jatkuvasti mielessä, mutta lähinnä siitä syystä, että se synnyttää kysymyksen että kuinka paljon kirjan kaltainen futuristinen eskatologia on ajanut uskovia itse toteuttamaan lopunajallisia profetioita? Nousiaisenkin mielestä lopunajan tapahtumat ovat selviä, ja Jumalan ilmoitus näkyy mm. siinä, että Danielin kirjan profetiat ilmoitettiin Nebukadnessarille ja niiden varsinaista merkitystä salattiin 2500 vuotta aina siihen hetkeen asti, kun Nousiainen paljastaa miten asiat menevät! Jeesus kyllä kielsi spekuloimalla hänen tulonsa ajankohtaa, mutta Nousiaisen mukaan kielto koski vain "päivää ja hetkeä" (Matt 24:36): "Toisin sanoen Jeesus tahtoo sanoa: 'Tulemukseni päivä ja tuntimäärä on yksin Isän tiedossa. Mutta vuotta ja kuukautta voitte arvioida ja kysellä Raamatun ja ajan merkkien valossa'" (51).

Daniel 7 ei puhu mitään Jeesuksen toisesta tulemisesta (Raaka raamattu 2)

Oheisella videolla perustelen miksi otsikon tulkinta ei ole ainoastaan väärä vaan johtaa sellaisiin teologisiin painotuksiin jotka eivät ole kaikilta osin terveitä. Vaikka Kristityt odottavat Jeesuksen paluuta, Jeesuksen poissaolon ei tarvitse johtaa tulkintoihin nykyisen maailman pahuudesta. Jeesus hallitsee kaiken aikaa, sanoo meidän kokemusmaailmamme mitä tahansa. Tässä se oleellinen, vajaan vartin lisävalot videolla.

(Lopuksi, Jeesuksen taivaaseenastumisesta ja Daniel 7 olen kirjoittanut aiemmin helatorstaitekstissäni.)

Häpesikö Paavali evankeliumia? Roomalaiskirje 1:16 (video)

Tein uutta aluevaltausta ja tein videon otsikon aiheesta. Tuntuu että joka tuutista kuulee opetusta siitä, että Paavali ei hävennyt evankelioimista ja että meidän pitäisi käydä sitä omaa häpeää vastaan. No joo, ehkä tavallaan, mutta ei kuitenkaan. Häpeä tässä merkityksessä on moderni psykologinen kategoria eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa mitä Paavali tarkoittaa Room 1:16. Teksti tulee sijoittaa kunnian ja häpeän kulttuuriin ja ymmärtää että:

• Tämä on vähättelevä ilmaus (ns. litotes) ja tarkoittaa sitä, että Paavali on ylpeä
• Roomalaisessa yhteiskunnassa etsittiin kunniaa – eli haluttiin näyttää hyvältä jotta päästäisiin kiipeämään yhteiskunnan tikkailla ylöspäin
• Evankeliumi kyseenalaistaa kaiken kiipijyyden, koska se tapahtuu aina toisten kustannuksella
• Evankeliumi ei liity tässä evankelioimiseen vaan elämäntapaan Kristuksen Herruuden alla
• Elämä Kristuksen Herruuden alla haastaa Rooman keisarin vallan
• Evankeliumista osalliset sitoutuvat elämään sekä seurakunnassa että yhteiskunnassa tavalla, jossa he etsivät toisen parasta (tästä olisi voinut sanoa enemmänkin, mutta halusin pitää videon inhimillisen mittaisena; ja ko. aiheesta tulee varmasti sisältöä myöhemmin

Eli: se jos joku modernissa mielessä ei uskalla tunnustaa että on uskossa tai kokee epämiellyttäväksi evankeliumin jakamisen toiselle, se ei tee hänestä toisen luokan uskovaa (eikä se ainakaan ole synti). Syntiä olisi painostaa joku ihminen evankelioimaan tekemällä se jollakin tavalla uskovaisuuden tunnusmerkiksi tai ennakkoehdoksi. Periaatteena todistaminen on hyvä, pakkona ei kovinkaan uusitestamentillinen ajatus.

Kolme asiaa: Evankeliumit

Evankeliumien “kolme asiaa jotka sinun pitäisi tietää” eivät ole niinkään historiallisia kuin tulkintaan liittyviä seikkoja. Ne ovat: Evankeliumit ovat Jeesuksen elämäkertoja, evankeliumit ovat ajattomia tekstejä, evankeliumit kertovat missiosta. Oikein ymmärrettynä ensimmäinen seikka pitää sisällään seuraavat kaksi muuta, mutta ne ovat niin isoja asioita että molemmat ansaitsevat itsenäisen tarkastelun. Johdantoartikkeli tähän sarjaan löytyy täältä: Kolme asiaa.

NOTE: Seuraavassa raakaluonnos lähinnä muistiinpanoina. En halua käyttää liikaa aikaa tähän vaiheeseen mikäli selviää että jonkin muun asian olisi syytä nousta tälle listalle.

1. Jeesuksen elämäkertoja

Jokainen joka on lukenut Anne Frankin päiväkirjan, Steve Jobsin muistelmat tai minkä tahansa kristillisen elämätarinan ei välttämättä osaa yhdistää evankeliumitekstejä elämäkerroiksi. Samasta syystä saksalainen tutkija Rudolf Bultmann väitti, että evankeliumeja ei voida kirjallisesti verrata mihinkään muuhun lajiin. Hänen mukaansa evankeliumit ovat “sui generis”, omassa luokassaan. Tämä arvio palveli bultmannilaisen tulkinnan tarkoituksia vuosikymmeniä, sillä se mahdollisti evankeliumien lukemisen varhaisen seurakunnan silmälasein. Keskeinen kysymys ei enää ollut mitä Jeesus oli tehnyt, vaan millainen usko alkuseurakunnassa syntyi ja miksi. Bultmann kuuluisasti väitti, että “evankeliumeissa ei ole yhtään sanaa Jeesukselta, mutta se sisältää monta sanaa Jeesuksesta” (ulkomuistista, tarkista lainaus). Tai, “saarnaajasta tuli saarnattu.”

Vaikka Bultmannin vaikutus on yhä vahva kriittisessä tutkimuksessa, yhä useampi tutkija on vakuuttunut että evankeliumit todella pitävät sisällään todellisia kertomuksia Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Suurin ansio menee Richard Burridgelle, anglikaanipapille ja -teologille joka havaitsi että modernit elämäkerrat ovat verrattain nuori ilmiö. Evankeliumit – erityisesti Matteus, Markus ja Luukas – muistuttavat oman aikansa kreikkalais-roomalaisia elämäkertoja eivätkä näin ollen kuulu “sui generis” -kategoriaan.

Moderneilla ja antiikin elämäkerroilla on lukuisia eroja, joiden listauksen käyn tarkemmin myöhemmin läpi. Tässä vain muutama huomio jotka alleviivaavat havaintoa. Ensinnäkään, antiikin elämäkerrat eivät tuo esiin päähenkilön psykologiaa eli sisäisen maailman pohdintoja. Pystymme päättelemään henkilön aikeet ja ajatukset ainoastaan hänen toimintansa kautta. Tämä liittyy keskeisesti toiseen pointtiin, joka on keskeisin ilmiö antiikin elämäkerroissa. Niissä tarkastellaan sitä että kuinka pitkälle henkilö on valmis menemään elääkseen omien arvojensa mukaan. Jeesuksen ohella klassinen esimerkki on Sokrates, joka vapaaehtoisesti joi myrkkymaljan osoittaen kuinka selkärankainen on. Niinpä Jeesuksen risti ei ole evankeliumien loppu, vaan tämä liittyy kolmanteen pointtiin: antiikin elämäkertojen kirjoittajat olivat kiinnostuneita siitä, millainen vaikutus henkilön elämällä ja “filosofialla” oli hänen seuraajiinsa. Platon teki opettajastaan Sokrateesta kuolemattoman; Jeesuksen seuraajat olivat valmiita kuolemaan opettajansa esimerkin mukaisesti. Tässä mielessä Luukas seuraa aikansa kirjallista muotoa tarkimmin kaksoisteoksessaan Luukas-Apostolien teot.

Burridgen työn suurin merkitys on ollut sillä, että tutkimuksessa huomio on kiinnittynyt takaisin Jeesukseen, mutta tämä juontaa toiseen keskusteluun historiallisen Jeesuksen tarkastelusta, josta myöhemmin erillinen postaus.

2. Ajattomia tekstejä

Edellä kuvatun bultmannilaisen tulkinnan johdannaisajatus on, että evankeliumitekstit kuvaavat niiden kirjoittajien omien yhteisöjen elämää. Kenties parhaiten tämä tulee esiin Johanneksen evankeliumissa, jonka suhteen Louis Martyn väitti että evankeliumi on kaksitasoinen. Toisaalta siinä on todellinen historiallinen kerros joka kertoo Jeesuksesta, mutta toisaalta siinä on innovatiivinen kerros joka kuvaa Jeesuksen seuraajien erottamista synagogasta ja eroa perinteisestä juutalaisuudesta. Toisin sanoen, Martynin kuvauksessa evankeliumi on kirjoitettu rohkaisuksi omalle yhteisölle joka on heitetty ulos synagogasta, tai niille jotka ovat vastaaavassa tilanteessa.

Martynin teoria on pitkälle viety mutta äärimmäisen suosittu. Vastaava teoria vaikuttaa paljon viattomammalta kun kuvaamme sitä ilmauksin: Matteus kirjoitti juutalaisille jne. On totta että kullakin evankeliumilla on oma historiallinen kontekstinsa, mutta on aivan eri asia väittää että evankeliumit kertoisivat lähinnä kirjoittajien omista yhteisöistä. Jos Matteus esimerkiksi kirjoitti Antiokiasta, tiedämmekö Antiokian elämästä niin paljon että voimme erottaa Martynin tavoin sen mikä on historiallista siitä mikä on koettua ja keksittyä?

Edellä kuvattu ajatus on tullut haastetuksi erityisesti Richard Bauckhamin toimesta - brittiläinen historioitsija - joka on mielestäni kiistattomasti osoittanut edellä kuvatun mallin kestämättömäksi. Bauckham ja muut samoin ajattelevat väittävät, että evankeliumit on alunperinkin kirjoitettu omaa yhteisöä laajemmalle joukolle. Koska sanoma Jeesuksesta oli kaikelle maailmalle, on vain loogista että myös tästä evankeliumista kertovat tekstit olisivat “kaikille kansoille” kuten Bauckham summaa.

Mutta mistä ajatus Antiokin tai Efeson kristittyjen kokemuksen läpikäyvästä vaikutuksesta on syntynyt? Todennäköisesti siitä, että evankeliumeja on luettu aivan kuin ne olisivat Paavalin kirjeitä. Ei tietenkään oikeasti näin, mutta vertauskuva on osuva. Tiedämme että Paavali kirjoitti Korinttiin useampia kirjeitä kuin ne kaksi mitkä ovat säilyneet Uudessa testamentissa, ja tiedämme että Korinttin uskovat kirjoittivat kirjeitä Paavalille, mutta ne eivät ole säilyneet. Osan näiden kirjeiden sisällöistä pystymme päättelemään Paavalin Korinttilaiskirjeistä, ja muutoinkin olemme Paavalin varassa Korinttin tilanteen suhteen. Toisaalta tiedämme muista historiallisista lähteistä yhtä sun toista Korintista, ja näin voimme yrittää historiallisesti ennallista (rekonstruoida) sitä mitä ko. seurakunnassa todella oli meneillään. Eli Korintin kaupungin ja seurakunnan elämän selvittäminen on ensiarvoisen tärkeää jotta voimme juurikaan ymmärtää mitä Paavali yrittää sanoa kirjeissään. Jostain syystä tämä historiallis-kriittinen metodi on salakuljetettu evankeliumitutkimuksen avuksi, vaikka evankeliumit eivät lajityypiltään (genre) ole kirjeitä vaan elämäkertoja kuten edellä todettiin.

3. Kertovat missiosta

Eniten pohdin tätä kolmatta ja viimeistä pointtia, ja siksi tämä osio jää lyhyemmäksi. Edelliset kaksi seikkaa johdattelevat siihen, että evankeliumeissa meille kerrotaan Jeesuksesta siten, että hänen vaikutuksensa jatkuu hänen kuolemansa jälkeen. Jeesuksen ylösnousemus vahvistaa sen että hän oli Jumalan lähettämä Messias. Jeesus itse alleviivaa, että hän ei ole vain juutalaisten Messias – voideltu kuningas – vaan myös kaikkien ihmisten “vapahtaja”. Vapahtaja eli pelastaja oli Rooman keisarin epiteetti, ja näin ollen juutalainen “Jumalan Valtakunta” -ajatus saa universaalin sisällön. Juutalaisten Jumala on hyvä hallitsija, mutta nyt hän on tullut tunnetuksi Jeesuksessa tai pikemminkin Jeesuksen kautta. Jeesukselle on annettu kaikki valta, ja siksi hänen evankeliuminsa tulee kuuluttaa kaikille ihmisille. Jeesuksen seuraajien tehtäväksi jää saattaa Jeesuksen työ loppuun ja tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan.

Näin ollen kertomus Jeesuksesta ei jää historialliseksi elämäkerraksi eikä paikalliseksi tarinaksi, vaan evankeliumit ajattomalla ja universaalilla tavalla haastavat minkä tahansa ajan ja paikan vallat, keisarit tai pelastajat ja kuuluttavat yhden Jumalan kuninkuutta ja kutsuvat hänen alamaisuuteensa Jeesusta seuraamalla.

NOTE: Tässä selittäisin vähän pidempään käsitteitä Jumalan valtakunta ja Evankeliumi, mutta Messias -käsitteen sisällön avaamisen jättäisin todennäköisesti Jeesus -jaksoon.

Kolme asiaa mitä sinun pitäisi tietää Uudesta testamentista...

Kolme asiaa johti tämän postauksen kirjoittamiseen:

1) Tänä keväänä annoin kurssitehtävänä pienissä ryhmissä selvittää yhdestä Uuden testamentin kirjasta "Kolme asiaa mitä jokaisen pitäisi tietää". Opiskelijat katsoivat kaksi eri videomateriaalia kahdessa eri ryhmässä ja tämän lisäksi he tutustuivat alan kirjallisuuteen. Olin yllättynyt kuinka samansuuntaisia nuo "kolme asiaa" olivat ja kuinka hyvän luokkakeskustelun harjoitus poiki. Noin 90 minuutissa he pystyivät löytämään oleellisimman ja kommunikoimaan sen toisilleen vuorovaikutustilanteessa. Koin suurta iloa harjoituksen onnistumisen vuoksi ja siitä syntyi idea kirjoittaa Uuden testamentin johdanto-oppi opetustyön tueksi tämän kaltaisen lähestymistavan avulla.

2) Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, enkä ole pysynyt laskuissa siitä kuinka monta projektia minulla on siinä vertauskuvallisessa pöytälaatikossa. Keskustelu ylioppilasjuhlien helteisessä kahvipöydässä johti ajatukseen kirjan yhteisöllisestä kirjoittamisesta. Tuttavani kertoi elokuvan "The Martian" käsikirjoitusprosessista, ja tarinasta lähti ajatus joukkoistetusta Uuden testamentin johdanto-opin kirjoittamisesta. Tuttavani kertomus oli huomaamatonta mentorointia, ja olen siitä perin kiitollinen. Kiitos Ari!

3. Tiedän että suomeksi on olemassa Uuden testamentin johdanto-oppeja mutta en ole löytänyt vielä yhtäkään joka palvelisi minua opettajan työssä tavalla johon olisin täysin tyytyväinen. Yksi parhaista on yhä Hörsterin johdanto-oppi (Päivä 1994) koska se on omalla tavallaan avoin ja keskusteleva. Samalla se on vanhentunut ja osittain myös turhan yksityiskohtainen. Eikä siitä ole enää uutta painosta. Ja kaipa jokainen opettaja toivoisi että jostain löytyisi se suomenkielinen kirja joka on kaikesta oleellisesta samaa mieltä kanssaan.

Yksi tapausesimerkki painetun sanan tärkeydestä liittyy evankeliumien kohderyhmäajatukseen. Vaikka kuinka luennoin voimallisesti sen puolesta, että evankeliumeille ei ole löydettävissä yhtä selkää alkuperäistä kohderyhmää, opiskelijat uskollisesti toistavat Hörsterin ja muiden mantraa että Matteus on kirjoitettu juutalaisille, Markus taas.... Tämän viattomalta vaikuttavan ajatuksen takana on vahingollinen kriittinen teoria joka kyseenalaistaa evankeliumitekstien historiallisen luotettavuuden. Tästä aiheesta lisää jo seuraavassa postauksessa jossa pyrin selvittämään mitkä kolme asiaa jokaisen pitäisi tietää evankeliumeista kokonaisuutena.

Tulen siis kirjoittamaan kustakin 27:sta Uuden testamentin kirjasta oman "Kolme asiaa" -luvun ja tämän lisäksi muutamia erityiskäsittelyitä. Osa näistä olisi johdannollisia – evankeliumit, Paavalin kirjeet – ja osa taas syvemmälle tutkimukseen meneviä – Jeesus, Viimeiset tapahtumat – käsittelyitä. Tavoitteena on pitää kirja kokonaan kansantajuisena mikä tarkoittaa sekä lyhyyttä että kansantajuisuutta. Kuitenkin haluan hyödyntää viimeisintä tutkimusta ja löytää hyvän tasapainon vanhan ja uuden tiedon välillä jotta teoksesta olisi hyötyä myös omille opiskelijoille ja kenties laajemmallekin lukijakunnalle.

Huom! Ulkoistamisella en tarkoita sitä että muut kirjoittaisivat kirjan puolestani, vaan tulen tällä blogialustalla käynnistämään eritasoisia keskusteluita kirjan kirjoittamisen tueksi. Osallistuminen keskusteluun on vapaaehtoista, ja lähtökohtaisesti lähestyn näitä postauksia omien ajatuksen järjestämisen välineenä. Mutta on sanomattakin selvää että toivotan tervetulleeksi kaikki kommentit ja palautteen mitä näistä kirjoituksista saan. En voi luvata kenellekään kirkkaampaa kruunua, belgialaisia ranskiksia Tahmelan rannassa tai edes munkkeja Pyynikin näkökahvilassa, mutta ainakin jokaisen osallistuneen nimet pääsevät lopulliseen julkaistuun teokseen sitten kun sen aika on.

Hakemisto ja linkit

1. Evankeliumit – Linkki

Kirja-arvio: Richard Rohrin "Universaali Kristus"

Heti alusta paljastan että koin Rohrin teoksen Universaali Kristus (Basam 2021) äärimmäisen hankalaksi arvioida. Rohrin argumentointi on niin summittaista ja tunteisiin vetoavaa, että mistään analyyttisestä teoksesta ei voida puhua. Ensinnäkin, Rohrin väitteet siitä että hän palauttaa sen mitä varhaiset kristityt uskoivat mutta kaikki muut ovat unohtaneet on läpinäkyvästi revisionistinen. Revisionismissa on kyse "tradition uudelleen tulkinnasta" inklusivismin näkökulmasta (Vainio 2013). Samaan kategoriaan kuuluu vetoaminen fransiskaaniperinteeseen (auktoriteettiin vetoaminen) aivan kuten se antaisi muodollisen oikeutuksen hänen näkemyksilleen.

Photo: Festival of Faiths (CC by 2.0)

Kiltin ja avarakatseisen maineen omaavan retoriikkaan ei pitäisi kuulua uhkailu, mutta kokonaisargumenttina kirjasta jää käsitys että "jos et ole valmis valaistumaan niin..." Lukija on siksi pakotettu valitsemaan joko Jumala joka on joko läpeensä armollinen tai sitten vihainen vanha mies pilven reunalla. Jos emme hyväksy Rohrin universaalia näkyä, olemme tämän maailman älykköjen uhreja. Kuin harhaan johdetut lampaat vastustamme tätä näkyä koska haluamme mieluummin pitää väkivaltaisen Jumalan. Väkivaltaiseen Jumalaan uskominen on osoitus siitä että emme ole valaistuneet, että uskomme on vahingollista ja että evankeliumimme "ei ole hyvä sanoma."

En usko että Rohr on tarkoittanut näitä uhkauksiksi vaan kyse on pikemminkin siitä mihin loogiset kömmähdykset välttämättä vievät. Jyrkkä kahtiajako ja perinteisen kristinuskon karikatyyrinen kuvaus (olkiukko) saattavat resonoida lukijan mielessä, mutta kokemus ei tee asiasta faktaa. Negatiivinen tapa jolla Rohr puhuu älyköistä lienee epäsuora viittaus kirkon teologeihin. Tulkintani mukaan nämä välttämättä käsittävät valtaosan kirkkoisistä ja erityisesti uskonpuhdistajat koska heidän vaatimuksensa inkarnaation merkityksellisyydestä ja sovitustyön välttämättömyydestä on radikaalissa ristiriidassa Rohrin panenteistisen tulkinnan kanssa. Sillä, että ajoittain Rohr vetoaa joihinkin kirkon ajattelijoihin ei ole merkitystä, koska hänen lukutapansa on äärimmäisen valikoivaa ja vääristelevää.

Kristuksen kolme inkarnaatiota

Väite Kristuksen "kolmesta inkarnaatiosta" on käsittääkseni Rohrin omaa tuotantoa vaikka hän tässä kohtaa yrittää vedota fransiskaaniteologi Johannes Duns Scotukseen (1255-1308). Duns Scotus ei väittänyt että Kristus inkarnoitui ensimmäisen kerran maailman luomisessa vaan että Jumala loi maailman Kristuksen inkarnaatio mielessä. Klassisessa kristinuskossa on vain yksi Kristus ja yksi inkarnaatio. Toisin kuin Rohr, Duns Scotus hyväksyy että inkarnaatio oli vastaus ihmiskunnan syntiongelmaan vaikkakin argumentoi että inkarnaatio olisi tapahtunut vaikka Aadami ei olisi koskaan langennutkaan. Jos Rohr ottaa tästä ajatuksesta kiinni niin hän ei huomioi – tai valitsee olla huomioimatta –kokonaiskuvaa jossa Duns Scotus tavoittelee Jumalan täydellisen vapauden säilyttämistä. Duns Scotuksen ja Rohrin ajatuksia ei ole mahdollista sovittaa yhteen ilman kompromissia älyllisen rehellisyyden suhteen.

Kristuksen toinen inkarnaatio Jeesuksessa – se jota kaikki pitävät todellisena inkarnaationa – on Rohrin teologiassa vieläkin ongelmallisempaa, sillä on vaikea pitää kiinni Jeesuksen erityisluonteesta ja samalla korostaa että sama Kristus on luomisen perusteella kaikissa meissä. Kristuksen toinen inkarnaatio ei ole ylhäältä vaan alhaalta; Jeesuksen syntymää voisi kuvitella ikään kuin saman sienirihmaston tuotteeksi kuin ihan ketä tahansa muutakin. Inkarnaatio on luonnollinen seuraus ensimmäisestä inkarnaatiosta jolloin Kristus tuli maailmaan yleisellä tavalla luomisen kautta. Kristuksen paluun nimeäminen "Kristuksen kolmanneksi inkarnaatioksi" on luovuutta luovuuden vuoksi, vaikkakin tällä hän tuntuu haluavan sanoa ettei Kristus ole poistunut mihinkään vaan vaikuttaa jokaisessa ihmisessä. Rohrin Kristus on samaan aikaan jotain spesiaalia, mutta samaan aikaan hän on vain "toinen nimi kaikelle."

Postmodernia inklusivismia

Ilman että omaksuisi pluralistisen tulkinnan, Rohr on mielenkiintoinen yhdistelmä postmodernia ja postmodernismin vastustajaa: hän ei hyväksy pluralistista tulkintaa kaikista uskonnoista yhtä oikeana mutta samaan aikaan hänen uskontonsa keskeisin arvo on postmoderni inklusivismi. Rohrin evankeliumiin ei kuulu pelastuksen julistaminen Jeesuksessa vaan sisäisen kokemuksen tarjoaminen jokaiselle ihmiselle siitä, että Jumala on jo täysin hyväksynyt hänet; ei ole syntejä joita tarvitsisi sovittaa koska emme ole koskaan olleet erossa Jumalasta. Tunteen tasolla Rohrin argumentin vetoavuus on jossain määrin helppo ymmärtää, mutta se perustuu siihen että klassisesta kristinuskosta – niin sen jumalasta kuin sen kannattajista on ensin tehty kostonhaluinen, naisia ja homoja vihaava karikatyyri.

Loppukaneettina jäin pohtimaan kahden filosofin vaikutusta Rohrin ajattelun takana: Kantin ja Hegelin. Kantin filosofiasta Rohr tuntuu ammentavan mystisen tulkinnan ilmoituksesta, jonka Rohr tuo luonnollisen teologian tasolle. Tätä myöten universaali uskonto ei modernistisessa mielessä voi tavoittaa "näin sanoo Herra" eikä varsinkaan mitä tulee etiikkaan. Kuitenkin Kristusmystiikan muuttamina ihmisinä haluamme toimia oikein toisia ihmisiä kohtaan tavalla, joka ei juurikaan tunnu eroavan Kantin kategorisesta imperatiivista muutoin kuin syvemmällä vaatimuksella.

Hegel ei ehkä ole niinkään lähde kuin taustateoria joka voi auttaa ymmärtämään sekä Rohria että hänen lukijoitaan paremmin: Rohr on siis oman aikansa tuote jonka lämminhenkinen teologia on tunnepohjainen postmoderni vastareaktio vanhakantaiselle ja faktoihin pitäytyvälle kristinuskolle. Ainakin tälle lukijalle jää hämmentynyt olo: eikö oikeasti ole olemassa mitään näiden kahden ääripään välillä?

Lähteet:

Lane, A. N. S. "Duns Scotus, John" teoksessa New Dictionary of Theology, toim. Ferguson, Sinclair B., & J.I. Packer. Downers Grove, IL: InterVarsity Press, 2000.

Mulholland, Seamus. "Incarnation in Franciscan Spirituality – Duns Scotus and the meaning of Love." http://www.slr-ofs.org/uploads/9/5/5/8/95584600/incarnation_in_franciscan_spirituality_-_scotus.pdf (vierailtu 5.5.2022).

Paul, Ian. "Is Richard Rohr's 'Universal Christ' Christian? Psephico 10.4.2019. https://www.psephizo.com/reviews/is-richard-rohrs-universal-christ-christian/ (vierailtu 5.5.2022).

Rohr, Richard. Universaali Kristus. Suom. Sanna Bäckvall ja Päivi Huuhtanen-Somero. Helsinki: Basam, 2021.

Vainio, Olli-Pekka. "Modernin teologian pääsuuntauksia," teoksessa Postmoderni filosofia, kulttuuri ja kristilline teologia, Olli-Pekka Vainio. Helsinki: SKTS, 2013.

Arvio Matthew Thiessenin Jesus and the Forces of Death -kirjasta

Miqveh, rituaaliseen puhdistautumiseen käytetty allas

Sain vihdoin aikaiseksi lukea Matthew Thiessenin erittäin paljon kehutun kirjan Jesus and the Forces of Death (Baker Academic, 2020). Thiessen pyrkii todistamaan että Jeesus ei suinkaan kumoa rituaalisen puhtauden käsitettä juutalaisuudessa tai toimi tätä vastaan, vaan päinvastoin, hän käsittelee epäpuhtauden poistamalla sen juurisyyn, kuoleman. Ajatus on ehkä monille UT:n lukijoille vieras, mutta on ollut vain ajan kysymys milloin joku soveltaa Jacob Milgromin yms. työtä evankeliumitutkimukseen.

Matthew Thiessen pyrkii selittämään miten juutalaisten rituaalisen puhtauden säännökset toimivat suojelevana järjestelmänä yhteiskunnassa. Toki säädösten keskiössä oli Jerusalemin temppelin pyhyyden suojeleminen, mutta tämä vastaavasti oli myös ihmisten etu: mikäli kansa tahraisi temppelin pyhyyden, olisi Jumalan poistettava kansa tahraamasta temppeliä ja maata. Näin ollen rituaalisen puhtauden järjestelmä toimi kansaa suojelevana tekijänä ja oli keskeinen osa juutalaisuutta.

Thiessen esittää että rituaalisen epäpuhtauden tasoja oli kolme, ja ne toimivat hierarkkisesti: alimmalla tasolla oli genitaalinen epäpuhtaus, sitten lepra (ei moderni lepra vaan jonkinlainen ihosairaus), sitten kuolema. Taksonomia perustuu myöhempään rabbiiniseen tulkintaan (Mishna), mutta on validi tapa arvioida Kolmannen Mooseksen kirjan puhtauskäsitystä. 
Thiessen toistaa useassa kohtaa Jacob Milgromin oppeja, mutta ei suinkaan kritiikittömästi. Keskeisin lienee sen ajatuksen alleviivaaminen, että rituaalinen puhtaus ja pyhyys eivät ole synonyymisiä käsitteitä, eivätkä myöskään profaanius ja epäpuhtaus. Näistä syntyy kaksi vastakohtaista käsiteparia:

Pyhyys vs. profaanius
Puhtaus vs. epäpuhtaus

Keskeistä näissä kategorioissa on nähdä Jerusalemin Temppeli sekä pyhänä että puhtaana paikkana. Maantieteellisesti katsoen mitä kauemmas Temppelistä mennään, sitä profaanimpi tai vähemmän pyhä paikka/asia oli. Mutta tämä ei ole syntikysymys. Profaani talo on tavallinen talo – sen ei tarvinnut eikä se voinutkaan olla pyhä. Miksi? Koska pyhä talo vaati rituaalista puhtautta. Tämä ei ollut normaalitila. Edes pappien ei tarvinnut olla rituaalisesti puhtaita. Ainoastaan silloin kun he menivät temppeliin, piti heidän puhdistautua. Ja sama päti kaikkiin kansalaisiin. Pappien tehtävä oli valvoa näiden kahden rajan toimivuutta: pyhästä ei saanut tulla profaania, epäpuhdas ei saanut turmella pyhää. Nämä kriteerit selittävät hyvin juutalaisten uhrikäytäntöä.

Rituaalinen epäpuhtaus ei siis ollut syntikäsite, vaan tyypillisesti normaaliin elämään kuuluva ohimenevä vaihe, joka ei vaatinut erityistä puhdistautumista. Joskus epäpuhtauden tila väistyi jo seuraavana päivänä (yöllinen siemensyöksy, seksi..), joskus viikon päästä (kuukautiset). Mutta pitkittyneemmänkin epäpuhtauden aikana henkilö saattoi pestä kätensä, jonka ansiosta hän tuli väliaikaisesti ei-epäpuhtaaksi ja saattoi osallistua yhteiskunnan normaaleihin toimintoihin (esim. verenvuototautinen nainen, Mark 5), mutta ei tietenkään mennä temppeliin koska se vaati erityistä puhtautta. Suosittelen tutustumaan kirjaan ja sen kautta juutalaisten puhtaussäännöksiin – Thiessenin selvitys kumoaa täysin aiemmat yksioikoiset selitysmallit.

Lopuksi. Hieman säpsähdin kun Thiessen yrittää selittää rituaalisen puhtauden käsitettä modernin vertauskuvan avulla: "me emme toivo sellaisten ihmisten vierailevan sairaaloissa joiden immuniteetti on heikentynyt. Muutoin he saattaisivat tartuttaa sairauden vieraillessaan sairaalassa. Ainoastaan kaikkein välinpitämättömin ihminen voisi tulkita tämä kehotuksen loukkaavana rajoituksena. Sen sijaan kehotuksen takana on halu pyrkiä suojelemaan [heikoimpia ihmisiä." (72, oma suomennos). En osaa olla lukematta tätä osana tätä aikaa ja tilannetta jossa me elämme. Valitettavan monet kristityt vetoavat "vapauden" käsitteeseen ja vastustavat kaikkea rajoitustoimia. Kieli poskessa sorvasin seuraavan julkilausuman, koska se ilmentää miten minä kuulen rokotekriittisten julistuksen:

"Me rokottamattomat haluamme vierailla sairaaloissa vaikka saatamme olla taudinkantajia ja -tartuttajia. Emme välitä jos joku sairastuu meidän vuoksemme. Olemme ylpeästi välinpitämättömiä ja tulemme tulkitsemaan maskipakon, rokotepassin ja kaikki muut vastaavat keinot ihmisoikeuksia loukkaavina rajoituksina. Meille kristittyinä olemisessa keskeistä on henkilökohtaisen vapauden säilyttäminen, ja tämän puolesta olemme valmiita vaikka rikkomaan lakia."

Koska parodia on hankala genre, on selvennettävä että tämä julistus ei heijasta omia ajatukseni.

Lähetyksen kaksoiskäsky

Matteuksen evankeliumin 28:19–20 on nimetty lähetyskäskyksi syistä, joiden historiallisia juuria en tiedä. Englanniksikin se on "Great Commission," eli suuri lähettäminen. Tässä tarkastelen jaksoa 19–20a, jonka käännöksissä tyypillisesti esiintyy peräti neljä tekemiseen liittyvää käskymuotoa.

KR92 

KR92 kuvastaa hyvin verbien samanarvoisuutta:

Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea...

Kreikankielisessä tekstissä vain yksi näistä on predikaatti, ja se on "tehkää" (μαθητεύσατε) joka on käskymuodossa. Muut kolme verbiä ovat partisiippeja, jotka ovat siis kreikan ilmaisuvoimaisimpia verbimuotoja. Tässä tapauksessa kaikki kolme partisiippia kertovat jotakin toiminnasta eli ovat adverbiaalisia. Ohessa tätä on demonstroitu lausediagrammilla, jonka muotoilussa on otettu suuria vapauksia pointin korostamiseksi:

siis

[te] | tehkää opetuslapsiksi | kansat

             / menkää                      / kaikki
            / kastakaa
          / opettakaa

Päähuomio ei ole "menemisessä" siitäkään huolimatta, että ko. sana esiintyy ensimmäisenä lauseessa. Stephen Runge selittää että diskurssianalyysissä ilmiö on tunnettu: ennen predikaattia sijoitettu partisiippi taustoittaa toimintaa. Vastaavaa ilmiötä voitaisiin verrata genetivus absolutus -partisiippeihin, jotka ovat tyypillisesti lauseen alussa ja ilmaisevat aikaa suhteessa pääverbin toimintaan. Esim. kuvitteellisessa esimerkissä tämä olisi "mentyään... hän söi kalaa..." jolloin päähuomio on syömisellä. 

Rungen & Levinsohnin (kiitos Riku Levinsohnin suosituksesta useampi vuosi sitten!) edustamassa diskurssianalyyttisessä tarkastelussa kysytään, että kun toiminta kerran olisi voitu esittää predikaatilla, niin miksi kirjoittaja ei ole tehnyt niin? Eli miksi Matteus ei ole kuvannut "menemistä" ja muita oleellisia verbejä käskymuodossa:

siis
[te] | menkää | x
[ja]
[te] | tehkää opetuslapsiksi | kansat
[ja]                                          / kaikki
[te] | kastakaa ...
[ja]
[te] | opettakaa ...

Oheinen kuvaus kertoisi siis tekstistä, jossa kaikki toiminta on yhtä arvokasta, ellei järjestykselle anneta erityistä merkitystä. Runge väittää että kyse ei ole niinkään valinnasta käyttää partisiippia kuin valinnasta olla käyttämättä predikaattia. Toisin sanoen, kirjoittaja on valinnut ainoastaan yhden predikaatin korostaakseen kaikkein oleellisinta toimintaa, opetuslapseuttamista. Näin ollen partisiipit määrittävät millä tavalla tai millaisissa olosuhteissa tuo toiminta tapahtuu.

UT2020 

Edellä kuvattu ilmiö näkyy jokseenkin selvästi UT2020 -käännöksessä, joka on tulkinnut jälkimmäiset kaksi partisiippia keinoa ilmaiseviksi:

Menkää siis ja tehkää kaikista kansoista minun oppilaitani. Tehkää se kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heidät noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.

UT2020 näyttää pelkistettynä lausediagrammina seuraavalta:

siis
[te] | menkää | x
[ja]
[te] | tehkää oppilaitani | kansoista
ø
[te] | tehkää | se
            /
           /        /kastamalla ...
          / –– [ja]
                    \opettamalla ...

Kieli posksessa pohdin voisiko UT2020 kaltaista menkää-ja-tehkää rakennetta kutsua "Lähetyksen kaksoiskäskyksi?" Pointti mitä yritän alleviivata tässä on se, että "meneminen" ei ole Jeesuksen käskyn keskiössä. Jeesus antoi tämän käskyn ensimmäisille opetuslapsille jotka olivat saapuneet ylösnousemuksen jälkeen sille vuorelle jolle hän oli itse käskenyt heidän tulla. Reiska 10 lukua aikaisemmin Jeesus oli ollut lähimpien opetuslasten kanssa vuorella missä yksi heistä ehdotti hengellisen kokemuksen jälkeen majapaikkojen rakentamista. Silloinkin Jeesus ohjasi heidät lempeästi alas vuorelta ja ihmisten pariin (Matt 17). En siis tarkoita että "meneminen" tai "lähteminen" olisi jotenkin väärin tämän tekstin nojalla, mutta Jeesuksen käskyn täyttämistä se ei ole – ellei lähteminen liity opetuslapseuttamiseen.

Oma ehdotus

Oma dynaaminen käännös ei ehkä eroa merkittävältä osin aiemmasta, mutta pakkohan tässä on vastata omaan huutoon:

Siis, lähtekää [pois täältä vuorelta] – tehkää kaikki kansat [minun] opetuslapsiksi kastamalla ja opettamalla heille...

Meneminen on yhä käskymuodossa johtuen kontekstista (Jeesuksen käsky), mutta se on asetettu kategoriaan "taustatietoa." Näin pääverbin ajatus opetuslapseuttamisesta on saatu suojeltua ja määriteltyä sen toiminta kahden keinoa ilmaisevan partisiipin avulla:

siis
[te] | lähtekää ...
             / [täältä]
ø
[te] | tehkää opetuslapsiksi ...
            /
          /     /kastamalla ...
        / –– [ja]
                \opettamalla ...

Vielä viimeisenä huomiota voitaisiin esittää että vaikka rakenne korostaa kastamisen ja opettamisen yhtäläistä tärkeyttä, järjestysero on looginen: kristilliseen uskoon kastetaan, kristillisessä uskossa kasvetaan opettamisen kautta.

Ps. Tulipa mieleen että käsky on näinkin suorasukaisesti suomennettu ja välttäen menemiseen liittyvä käskymuoto: "Mentyänne tehkää... kastamalla ja opettamalla..." Minulla ei ole niinkään ongelmaa käskymuodon kanssa koska se tulee mukaan kaikkiin verbimuotoihin kontekstin kautta, joten seison oman käännökseni takana kunnes toisin todistetaan.

Lähteet/lisätietoa

Levinsohn, Stephen. Discourse Features of New Testament Greek: A Coursebook. 2nd ed. Dallas, TX: Summer Institute of Linguistics, 2000.

Runge, Steven E. Discourse grammar of the Greek New Testament: a practical introduction for teaching and exegesis. Peabody, MA: Hendrickson, 2010.

Runge, Steven E., and Christopher J. Fresch, eds. The Greek Verb Revisited: A Fresh Approach for Biblical Exegesis. Lexham Press, 2016.

 

Laupias sinimusta

Usein Raamatun selittäjillä on omat lempitekstinsä. Tiedättehän sen saarnan, jonka hän pitää aina? Sen, jossa kerrotaan jokin syvällinen salaisuus, joka ei ole vielä auennut tavalliselle lukijalle. Sen, jossa lainataan jotain alkukielen sanaa ja viitataan sen erityiseen merkitykseen? Tai sen, joka pohjaa Kenneth Baileyn työlle Lähi-idän paimentolaisheimojen parissa? Tai sen, jonka selitys nojaa rabbiiniseen perinteeseen. Ne – ne vasta hienoja kertomuksia ovat, koska ne ovat niitä juutalaisia. Ja Jeesuskin oli juutalainen ja rabbi. No, aina ne saarnat eivät mene kohdalleen, mutta joskus ne "siunaavat." Walter C. Kaiser Jr. sanoisi, "Good for the blessing, bad for the text." Yksi sellainen kertomus, jonka kuka tahansa tavallinen lukija ymmärtää mutta jonka Raamatun selittäjä sekoittaa, on kertomus Laupiaasta Samarialaisesta – itsensä suuren rabbin kertomana (Luuk 10:25–37).

https://www.flickr.com/photos/timkubacki/

No – tässä jutussa esiintyy kertojan lisäksi neljä keskeistä henkilöä: pappi, leeviläinen, samarialainen mies, sekä – tietenkin – ryöstetty mies. Lisäksi kertomuksessa on majatalon isäntä sekä joukko rosvoja. Jälkimmäiset tekevät velvollisuutensa eli toimivat roolistaan käsin: varkaat varastavat ja pahoinpitelevät, majatalon isäntä majoittaa ja hoitaa. Myös uhrin voidaan ajatella toimivan roolistaan käsin – hän ei sano mitään, hän ei tee mitään. Hän makaa tiellä pahoinpideltynä, ja sitten hän makaa sängyssä hoidettuna.

Niinpä tarina keskittyy kolmeen mieheen, ja kuulemme päässämme vanhan vitsin jolla on monta muotoa: rabbi, pappi ja ateisti meni baariin... suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen... Niinpä tavallinen lukija tietää jo valmiiksi, että viimeinen näistä sisältää jonkinlaisen käänteen tai yllätyksen. Kolmas kerta toden sanoo. Ei kahta ilman kolmatta.

Tässä kohtaa Raamatun selittäjä astuu sisään ja alkaa pohtimaan suomalaisen ja ruotsalaisen erityispiirteitä, tai selittämään miten pappi eroaa rabbista ja missä kohtaa ne ovat samanlaisia. Aivan kuin pappi ja leeviläinen olisivat jotenkin olleet poikkeusasemassa. Ja tässä on suurin juju: vetoamalla papin ja leeviläisen virkaan liittyviin puhtausvaatimuksiin, Raamatun selittäjät tekevät kertomuksen tyhjäksi. Ei samarialainen mies ole mitenkään erityinen "lähimmäinen" – hänellä vain ei satu olemaan tekosyytä!

Mutta tavallinen lukija tietää, että kertomuksen yllätys on se, että nämä heput joilla on uskonnolliset tittelit eivät tee mitään. He ovat "leipäpappeja" jotka hoitavat virkaansa mutta jotka eivät ole kiinnostuneita ihmisistä. Siis aivan kuin fariseukset... Tämä juuri on Jeesuksen kertomuksen keskeisin pointti! Tai siis se ensimmäinen: uskonnolliselta näyttävät ihmiset eivät aina sitä ole sisäisesti. No, Raamatun selittäjän tulisi tietää, että nyt se hieno rabbiininen perinne ei vahvista papin ja leeviläisen erityisasemaa vaan päinvastoin velvoittaa heitä auttamaan miestä – jopa hautaamaan hänet. (Eikä se epäpuhtaus niin paha ole, sen hoitamiseen on aina keinot, ja temppelissä on aina varamiehitys sellaisten tilanteiden varalle.)

Toisaalta "tavallinen lukija" ei välttämättä automaattisesti tiedä, mitä erityistä kertomuksen "norjalaisessa" sitten oikein on. Mutta hän arvaa, että samarialaiset eivät todennäköisesti olleet niitä, joista kerrottiin sankaritarinoita. He olivat meidän aikamme (laita rasti ruutuun kuka se sinulle olisi):

• Koulukiusaaja
• Sinimusta
• Romani
• Maahanmuuttaja
• Influensseri
• Kehitysvammainen
• Transvestiitti
• Joku muu, mikä...

Tämä suhteellisen suppea listaa kuvaa niitä ihmisryhmiä, joita kohtaan kulttuurissamme esiintyy ennakkokäsityksiä. Ehkä jaan joitakin niistä ennakkoluuloista (erityisesti liittyen influenssereihin, joista monien ajattelen olevan onnenonkijoita, joita kiinnostaa vain oma menestys mahdollisimman vähällä työllä – tai rikkaan puolison löytäminen), mutta oleellista on kysyä: tekeekö ennakkoluulosi sinusta paremman uskovan? Jeesuksen ajan ihmisillä olisi ollut vastaavia ajatuksia suhteessa samarialaisia kohtaan, toki eri syistä. Tarinan yllätys on se, että joskus epätodennäköiset ihmiset ovat niitä jotka osoittautuvat "lähimmäisiksi," niiksi, jotka huolehtivat siitä jonka kaikki muut ohittavat.

Todelliset opetuslapset ovat niitä epätodennäköisiä ihmisiä. He ovat ehkä "samarialaisia" toisten silmissä, mutta se ei estä heitä toimimasta oikein. Todelliset uskovaiset eivät etsi sosiaalista asemaa ja erinomaisuutta ihmisten silmissä. He eivät yritä näyttää uskovaisilta. He tekevät toisille niin kuin haluaisivat toisten heille tekevän. He tekevät toisille niin kuin Jeesus on tehnyt heille. Ja me kaikki voimme tulla sellaisiksi, kunhan lakkaamme etsimästä sosiaalista asemaa ja arvostusta uskovaisuutemme avulla. Meidän tulee suostua samarialaisen asemaan, olla valmis olemaan hylkiö Jeesuksen ja lähimmäisemme tähden.

Ja vielä rautalangasta: Laupiaan samarilaisen kertomus ei selity analysoimalla ketä leeviläiset tai papit ovat, he ovat sivuroolissa ja ainoastaan korostavat uskonnollisten ihmisten ulkokultaisuutta. He ovat kuin se "lainopettaja" (Lk 10:26) joka "halusi panna jeesuksen koetukselle" vain osoittaakseen kuinka hurskas itse on. Kertomuksen sankareita ovat kaikki ne, joita tämä uskonnollinen ihminen pitäisi itseään alempana. Ja sen pitäisi kirvellä.

Lähteet:
Bauckham, Richard – Jesus and the Eyewitnesses
Marshall, I. H. – Luke (NIGTC)
Thiessen, Matthew – https://onscript.study/podcast/matthew-thiessen-jesus-and-the-forces-of-death/

Kaiserin anekdootista saan kiittää entistä opettajaani, rehtori Simo Lintistä joka oli ollut hänen oppilaansa. Paljon tekstissä esiintyvästä materiaalista kumpuaa David Moffittin ja Elizabeth Shivelyn vetämästä tohtorikoulutettavien tutkijaryhmästä St Andrewsin yliopistossa, Skotlannissa, jossa tutustuimme mm. Jacob Milgromin työhön synnistä ja rituaalisesta epäpuhtaudesta 3 Moos pohjalta.

Tutkimuksen tila: Vanha testamentti Uudessa testamentissa (Matthew Bates)

2019 tuli pihalle kahden arvostetun UT:n professorin toimittama kirja Uuden testamentin tutkimuksesta, joka olisi syytä löytyä jokaisen UT:n tutkijan ja opettajan hyllystä: The State of New Testament Studies (Baker Academic, 2019). Scot McKnight opetti ennen Vapaakirkon sisarkirkon seminaarissa North Parkissa, mutta nykyisin proffana Northern Seminaryssä ja bloggaa mm. täällä. Nijay Gupta bloggaa ahkerasti blogissaan täällä. Blogista voisi tehdä nostona sarjan seuraamisen arvoisista 50 nuoremmasta UT:n tutkijasta, sekä pitkän listan kirjoituksia naispastoriuden raamatullisista perusteista. 

Seuraavassa teen poimintoja Matthew Batesin kirjoittamasta katsauksesta erityisen merkitykselliseen tutkimuksen alaan: siihen mitä UT:n tutkimuksessa on tapahtunut VT:n tekstien käytön suhteen. Bates on tunnettu mm. yhtenä OnScript -podcastin yhtenä juontajista. Oheinen ei ole kaikenkattava katsaus artikkeliin vaan pikemmin erittäin valikoiva summaava/kriittinen lukuraportti. Itsekäs syy postaukseen on että poikkeuksellisti opetan tätä aihetta käsittelevän kurssin Suomen teologisella opistolla tänä lukuvuonna.

Johdanto

Bates aloittaa poleemisen aiheen epätavallisen maltillisesti, joskin tiukan linjan raamattu-uskollisen pastorin aamumurot todennäköisesti menevät väärään putkeen. Vihjailevaan sävyyn hän ensin väittää, että se tapa jolla esim. Paavali lainaa Vanhaa testamenttia tavalla joka ei ole leikkaa-liimaa -tyyppistä. Ensinnäkin, Paavali ei lainaa pääsääntöisesti hepreankielistä tekstiä vaan sen kreikankielistä käännöstä, Septuagintaa, joka paikoitellen poikkeaa "alkutekstistä." Toisekseen, ei ole olemassa yhtä Septuagintaa vaan lukuisat versiot poikkeavat toisistaan. Kolmanneksi, Paavali ei tunnu olevan kiinnostunut lainauksen tarkasta sanamuodosta vaan käyttää pohjatekstiä suurpiirteisesti. Neljänneksi, Paavalin suurpiirteisyyden takana on tarkoituksenmukaisuus. Toisin sanoen, lainausten "epätarkkuus" ei ole vahinko vaan tietoinen strategia. Nämä seikat eivät johda raamattu-uskottomuuteen mutta alleviivaavat, että asiansa tuntevalle tutkijalle yksiselitteiset ratkaisu-ehdotukset VT:n tavasta käyttää UT:ta eivät voi olla tyydyttäviä (84).

Kirjallisuuskatsaus

Bates esittelee aihepiirin keskeisimmän kirjallisuuden, ja artikkelin suurimpia vahvuuksia lienee se, että osio on melko tiivis ja laajemman lukijapiirin tavoitettavissa. Kaikki saavat suurta suitsutusta: Steve Moyise, Ben Witherington III ja Greg Beale. Mielenkiintoisesti John Goldingayn Reading Jesus's Bible (Eerdmans, 2017) loistaa poissa-olollaan, ja varmasti moni muukin; lista on tarkoituksella jätetty lyhyeksi.

Erityisesti Bates suitsuttaa Greg Bealen ja D. A. Carsonin toimittamaa klassikkoa, Commentary on the New Testament Use of the Old Testament (Baker Academic, 2007). Bates selittää että kukin tämän kommentaarin kirjoittaja oli ohjeistettu kirjoittamaan jaksonsa samojen kuuden periaatteen mukaisesti:

1. Uuden testamentin tekstin konteksti
2. Vanhan testamentin konteksti
3. VT:n tekstin käyttö Toisen temppelin juutalaisuudessa
4. Tekstikriittiset huomiot
5. Hermeneuttiset perusteet
6. Teologiset johtopäätökset

Batesilla näkee kuitenkin kaksi puutetta, ja luonnollisesti ne nousevat hänen omasta tutkimuksestaan. Ensinnäkin on perusteltua kysyä miksi kirkkoisät on rajattu kohdan 3 ulkopuolelle, varsinkin kun samaan yhteyteen on sisällytetty rabbiininen kirjallisuus. Toisekseen, kappaleiden kirjoittajat ovat rajanneet keskustelun vain niihin UT:n kirjoihin joita itse käsittelevät, jolloin UT:n laajempi "diakroninen" (99) VT:n käyttö jää huomiotta (85). Todennäköisin syy tälle on rajaus, sillä teos on jo valmiiksi reippaat 1200 sivua pitkä, mikä ei toki kommentaariksi ole aivan tavaton.

Syvemmälle tulkintaan

Bates esittää että Uusi testamentti ei synny tyhjiössä vaan että se osallistuu itseään laajempaan keskusteluun VT:n tekstien merkityksestä. Tähän on johtanut keskeisesti kolme asiaa: 1) Qumranin tekstilöydökset; 2) yleisempi kiinnostus Toisen temppelin juutalaista kirjallisuutta kohtaan; 3) parempi ymmärrys rabbiinisten tekstien synnystä. Toisin sanoen, UT:n tutkijat ovat hyötyneet suunnattomasti Toisen temppelin aikaisen juutalaisen kirjallisuuden laajemmasta tutkimuksesta. Uusi testamentti saattaa olla sanomaltaan ainutlaatuinen mutta sen VT:n käyttö ei metodologiansa puolesta poikkea muusta aikansa juutalaisesta kirjallisuudesta. Tai kuten Bates itse sanoo:

The NT authors evidence diversity in seeing precisely what constitutes a convincing reading and deployment of the OT, but they are united in the conviction that the events surrounding Jesus of Nazareth are central. (86)

Tämä havainto liittyy oleellisesti kysymykseen maailmankuvasta ja suurista tarinoista, metanarratiiveista. Bates onkin sisällyttänyt jakson joka analysoi ilmiötä narratologian näkökulmasta ja nostaa esimerkiksi kaksi tutkijaa, N. T. Wrightin ja Francis Watsonin. Wrightin tapauksessa juuri suuriin kertomuksiin pysähtyminen on terve tuulahdus atomistisen raamatutkimuksen keskellä. Tässä Wright tuntuu seuraavan Richard B. Haysin kintereillä ja korostaa sellaisia suurempia kuvia kuin "Jahven paluu" tai "jatkuva Eksiili" jne. Tästä joskus toiste.

Watson väittää, että lainatessaan VT:n tekstiä sen historiallisesta merkityksestä poikkeavalla tavalla, UT:n kirjoittaja tulee antaneeksi VT:n tekstille uuden merkityksen joka lukijalla on nyt mielessä, kun hän tulee uudestaan alkuperäiseen VT:n tekstiin. (Tähän liittyen Watson puhuu toisaalla tuotannossaan "kristillisestä Vanhasta testamentista" tarkoittaen sitä, että koska jälkijöttöisesti tiedämme että VT puhuu Kristuksesta, meillä on lupa lukea Kristus sisään VT:hen.) Alkuperäisen tekstin "potentiaali" ei muutu, ts. sanat pysyvät samoina, mutta nyt uusi konteksti ja uusi ymmärrys tarjoavat mahdollisuuden lukea tuo teksti eri tavalla. Ts. Habakuk 2:4 tulkinta ei ole riippuvainen yksin Habakukin omasta kontekstista vaan me luemme tämän tekstin Paavalin läpi. Eikä vain Paavalin, vaan koko tulkintahistorian. Historiallisista ja hermeneuttisista syistä Watson nostaa VT:n ja UT:n rinnalle koko Toisen temppelin juutalaisuuden kirjallisuuden. Läpeensä postmoderni kirjallisuuskritiikki ei suostuisi tähän rajaukseen vaan sisällyttäisi kaiken mahdollisen kirjallisuuden. Bates ei mene näin pitkälle vaikkakin hän omaleimaisesti kritisoi Watsonin tapaa rajata patristiset ja muut vastaavat lähteet ulkopuolelle (95).

Rajaan puolestani tässä kirjoituksessa patristisen keskustelun (96–99) ulkopuolelle ei-dogmaattisista syistä. Vaikka Bates antaa ymmärtää että patristiikka osana eksegetiikkaa olisi tuleva muoti-ilmiö, se ei vakuuta minua. Lähinnä tämä vaikuttaa siltä, että koska Bates itse on osallisena tässä keskustelussa, hän näkee sen tärkeäksi. Esim. tässä yhteydessä viitatut keskustelukumppanit eivät ole tuoreimpia mahdollisia (Frances Young 1997, O'Keefe & Reno 2005), eivätkä Batesin listaamat esimerkit riitä osoittamaan patrististen lähteiden poikkeuksellista hyötyä. Lisäksi tässä kohtaa paljastunee Batesin sokea piste: hän ei summaa keskustelua rabbiinisten tekstien hyödyntämisestä UT:n eksegetiikassa, joka on klassisesti nähty tärkeämmäksi kuin patristiset lähteet. 

Pohdintaa

Batesin loppusanat kuuluvat:

Scholars who ground their results thoroughly in the Jewish and Greco-Roman realia of compositional practices and reading norms are likely to make a lasting impact. (102)

Batesin väite sijoittaa Uuden testamentin kirjoittajat omaan kulttuuri-ympäristöönsä. Tässä yhteydessä viittaus Umberto Econ semioottiseen käsitteeseen "kulttuurinen eksyklopedia" (100–101) on paikallaan: käsitteillä ja sanoilla on oma merkityksensä kussakin ajassa ja paikassa. Kaikki ei tarkoitakaan kaikkea – ilmiö joka riivaa erityisesti kulttuuriantropologian hyödyntämistä eksegetiikassa. Uusi kiinnostus tekstiä kohtaan paljastaa että uskonnon-historiallinen tai traditio-historiallinen eksegetiikka on kärsinyt arvovaltatappion. Mutta jatkan joskus toiste keskustelua teksti-tapahtuma-totuus akselilla. 

Batesin artikkeli on hyvä johdanto aiheeseen. Se esittelee keskeisimmät keskustelijat mutta tekee sen niin ettei tavalliselle lukijalle kenties välity mainittujen tutkijoiden väliset erimielisyydet. Bates kuitenkin viittaa ilmiön heterogeenisyyteen alaviitteissä, ja "tietäjät tietävät" mistä tässä on kyse. Se että kirja ei ole Bakerin yleisen osaston kustantama vaan heidän akateemisen brändin tukee sitä olettamusta, että vaikka tämä artikkeli pitää sisällään perus-johdannollista kauraa, on se kuitenkin pääasiassa kirjoitettu lukijoille joilta voidaan odottaa jo jonkinasteista taustatietoa. En uskalla väittää että tämä artikkeli yksin olisi ko. kirjan hinnan arvoinen, mutta se kertoo kirjan tasosta ja hyödystä. Toivottavasti tämä analyysi on tehnyt kunniaa Batesin tavoitteille ja ennen kaikkea eksegeettiselle tutkimukselle yleensä.

 

Mitä merkitystä on helatorstailla?

Emil Nolde - Himmelfahrt (1912)

Helatorstaita vietetään kristillisen perinteen mukaan Kristuksen taivaaseenastumisen kunniaksi. Tämä päivä sijoittuu Kristuksen "tarinassa" keskeiseen nivelkohtaan hänen ylösnousemuksensa ja takaisintulemisensa väliin. Nämä kaikki ovat keskeisiä teologisia tapahtumia, joiden merkitys on valitettavasti kärsinyt inflaation Jeesuksen ristintyön ylikorostamisen myötä. Tässä kirjoituksessa pyrin osoittamaan miksi meidän tulisi kiinnittää enemmän huomiota taivaaseenastumiseen. Samassa puolustan tapahtuman historiallisuutta ja konkreettisuutta, joskin kirjoituksen tarkoitus on tuoda esiin helatorstain teologinen sanoma.

Ensinnäkin, Kristus astui näkyvällä tavalla taivaaseen. Se oli siis havaittu tapahtuma, jolla oli todistajia, aivan kuten hänen ylösnousemuksellaankin. Vaikka joku voisi väittää, että taivaaseenastuminen oli vain apostolien keino keksiä selitys Jeesuksen poissaololle, taivaaseenastumisen teologinen merkitys on messiaanisen liikkeen kannalta kiusallinen. Jeesuksen poissalo ja se, että maailma jatkoi eteenpäin omalla radallaan, oli todiste siitä että Jeesus oli todellakin väärä messias. Niiden juutalaisten joukossa, jotka uskoivat kuolleiden ylösnousemukseen, oltiin vakuuttuneita siitä että ylösnousemus on yleinen ja tapahtuu messiaan johdolla. Juuri tätä yleistä ylösnousemusta ennakoi myös muutoin selittämätön ja sangen erikoinen episodi, kun kuolleet nousevat haudoista ja näyttäytyvät ihmisille Jeesuksen ylösnousemuksen yhteydessä (Matt 27:53). Tämä on myös myöhemmän rabbiinisen juutalaisuuden kritiikki jolla he torjuvat Jeesuksen messiaanisuuden. Näin ollen taivaaseenastumisen kiusallisuus apostolien näkökulmasta vahvistaa historiallisen väitteen todenperäisyyden (vrt. Lk 24:7).

Toisekseen, Kristuksen taivaaseenastuminen tapahtui ruumiillisessa muodossa. Niin Jeesuksen kuolema kuin hänen ylösnousemuksensa koskivat häntä kokonaisuudessaan. Jeesuksen ruumiillisuus tässä yhteydessä vahvistaa edellisen kohdan väitteen: Messiaan myötä käynnistyi yleinen ylösnousemus. Jeesuksen ylösnousemusruumis oli samaan aikaan tunnistettavissa että erilainen, ja tämä selittää miksi opetuslapset eivät vielä saaneet "tarttua" tai "takertua" häneen (Joh 20:17). Meidän on ensin tultava sellaisiksi kuin hän on, ajallisen kuoleman on koskettava meitä ennen kuin voimme alkaa rakentamaan pysyviä telttoja hänen läsnäoloonsa (vrt. Matt 17).

Kolmanneksi, Jeesus meni Isän luo, ja tähän liittyy kirjoitukseni keskeisin väite, että Jeesuksen taivaaseenastumisessa toteutui Danielin kirjan 7. luvun profetia:

13 Minä näin yöllisessä näyssä, ja katso, taivaan pilvissä tuli Ihmisen Pojan kaltainen; ja hän saapui Vanhaikäisen tykö, ja hänet saatettiin tämän eteen.

14 Ja hänelle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, ja kaikki kansat, kansakunnat ja kielet palvelivat häntä. Hänen valtansa on iankaikkinen valta, joka ei lakkaa, ja hänen valtakuntansa on valtakunta, joka ei häviä.

Tyypillisesti tämä teksti on toiminut todistelutekstinä sille, millainen Jeesuksen paluu on. Kristittyjä on kenties hämmentänyt 1 Tess 4:17 kielellinen samankaltaisuus. Meidän tulisi kuitenkin muistaa enkelien sanoneen taivaaseen tähynneille opetuslapsille, että hän tulisi samalla tavalla takaisin kuin lähtikin (Apt 1:11). Apostoli Pietarin helluntaisaarna vahvistaa tämän tulkinnan. Näin siis Pietari julisti Luukkaan mukaan (Apt 2:33–35):

33 Koska hän siis on Jumalan oikean käden voimalla korotettu ja on Isältä saanut Pyhän Hengen lupauksen, on hän vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette.

34 Sillä ei Daavid ole astunut ylös taivaisiin, vaan hän sanoo itse: ‘Herra sanoi minun Herralleni: Istu minun oikealle puolelleni,

35 kunnes minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi.

 

 Pieter de Grebber – God Inviting Christ
 to Sit on the Throne at His Right Hand (1645)

Jeesuksen taivaaseenastumisen yhteydessä tapahtuu hänen kruunaamisensa kaiken kuninkaaksi. Opetuslasten odotus "Israelin lunastamisesta" ei sittenkään ollut turha, joskin liian rajallinen (Lk 24:21). Jeesuksen korotetun aseman vahvisti myös "diakoni" Stefanus, joka kivitettiin sen johdosta että hän väitti Jeesuksen olevan Jumalan veroinen (Apt 7:55–60).

Mutta mistä tiedämme että hän on Herra, että hän todellakin on Isän rinnalla? Mistä johtui Stefanuksen varmuus sanoa jotain sellaista, jonka hän tiesi muiden ymmärtävän jumalanpilkaksi? Aivan kuten ylösnousemus kuolleista osoitti Jeesuksen väitteet itsestään tosiksi, samoin Hengen vuodatus todisti että hän todellakin oli vastaanottanut maailman kuninkuuden. Tämä sama Henki ei ole ainoastaan osoitus siitä kuka Jeesus on, vaan se meille annettu etumaksu joka takaa sen, että myös meidän ruumiillinen ylösnousemuksemme on varma. Tämä antoi apostoleille rohkeuden astua esiin, ja tämä teki myös järjelliseksi oman hengen alttiiksi laittamisen.

Vielä palatakseni Danielin kirjan seitsemänteen lukuun, on syytä muistaa että Jeesuksen itsestään käyttämä lempinimi oli "Ihmisen Poika." Tämä termi on kiistelty, mutta monessa määrin tutkijat ovat vakuutteneempia siitä että se kuvastaa Jeesuksen jumalallista asemaa jopa paremmin kuin meille tutumpi ilmaus "Jumalan Poika." No, molemmat ovat termejä jotka VT:n kontekstissa liittyvät Israeliin. Niin myös Danielissa. Tästä syystä voidaan esittää että Jeesus ei nouse ylös kuolleista ja astu ylös taivaaseen individualistisena Ihmisen Poikana. Sen sijaan jo VT:n ennustus osoittaa, että hänen mukanaan nousevat myös kaikki ne jotka – lainatakseni Paavalin suosimaa kieltä – "ovat Kristuksessa". Tämä kieli puhuu samanaikaisesti Jeesuksen erityislaatuisuudesta kuin se samastaa meidät siihen, mitä tapahtuu Jeesukselle. Tämä on huikea väite, jonka avaaminen edellyttää pidempää selvitystä, joka saa jäädä toiseen kertaan.

Lopuksi, Jeesuksen koko kertomus on oleellista meidän pelastuksemme kannalta, ei ainoastaan risti. Mikäli uskomme ruumiin ylösnousemukseen apostoli Paavalin julistaman evankeliumin (1 Kor 15) ja yhteisen tunnustuksen mukaisesti, meidän on otettava huomioon ylösnousemuksen, taivaaseenastumisen ja Jeesuksen paluun merkitys. Pelkkä sovituskuolema yksin ei takaa tätä. Ristin ylikorostaminen on johtanut eskapistiseen pelastuskäsitykseen, jossa tällä maailmalla tai tällä elämällä ei karrikoiden nähdä lainkaan merkitystä; on vain taivaaseenpääsyn odotus ja kaipaaminen henkiruumiiseen joka on vapaa kaikesta kivusta, särystä ja synnistä.

Helatorstai on siis päivä jonka lupaama ruumiin ylösnousemus antaa meille rohkeutta elää uskoa todeksi kokonaisvaltaisella tavalla ja saada aikaan muutosta tässä, Jumalan luomassa maailmassa. Samalla helatorstai kutsuu meitä odottamaan Jeesuksen paluuta ja haastaa meitä näkemään tämä maailma keskeneräisenä, mutta kuitenkin maailmana, jolla on Jumalan uskollisuuden vuoksi toivoa. Kirkkovuosi muistuttaa, että aika ei etene lineaarisesti ja kohti kehitystä, vaan syklisesti palaamme uudestaan ja uudestaan Jeesuksen elämän vaiheiden myötä hänen todellisuuteensa. Siksi tänään elämme pelastushistoriallisessa nivelkohdassa, ja niinpä on erityisen sopivaa muistuttaa toisiamme siitä, että Jeesus on Herra joka hallitsee ja on tuleva takaisin. Siihen asti...

Lähteitä ja vaikutteita

Kimmokkeen ja osan sisällöstä tälle kirjoitukselle antoi Ian Paulin ansiokas blogikirjoitus, josta löytyy aiheesta paljon lisää tongittavaa: https://www.psephizo.com/biblical-studies/why-is-the-ascension-the-most-important-part-of-jesus-ministry/?fbclid=IwAR3_o3Nsj9nRiLvqug4XRCHbzh6-IzEIwsZgGJ9nLMP0aB_eGaAA6lpwVcQ

Richard Bauckham, mm. "The Future of Jesus Christ" teoksessa The Cambridge Companion to Jesus, toim. Markus Bockmuehl. Cambridge, 2005; "Eschatology" teoksessa The Oxford Handbook of Systematic Theology. Oxford University Press, 2007.

Robert J. Jenson, Systematic Theology, vol. 2: The works of God. Oxford University Press, 1997; A Theology in Outline: Can these bones live? Oxford University Press, 2016.

Veli-Matti Kärkkäinen, Christian Theology in the Pluralistic World. Eerdmans, 2019.

David Moffitt, Atonement and the Logic of Resurrection in the Epistle to the Hebrews. Supplements to Novum Testamentum 141. Brill, 2011.

Jürgen Moltmann, The Crucified God: The cross of Christ as the foundation and criticism of Christian theology. Fortress, 1993.

Juha Pihkala, Johdatus Dogmatiikkaan. Weilin+Göös, 1992.

Arvostammeko opettajiamme? (1 Tim 5:17)

En tiedä millaisissa piireissä oikein liikun nykyään, mutta en muista koska olisin viimeksi kuullut jonkun siteeraavan Paavalin ohjetta Timoteukselle:

“Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät. - 1 Tim 5:17

On epätodennäköistä että kukaan pastori/seurakunnanjohtaja/vanhimmiston jäsen lähtisi omaa häntäänsä tällä tavalla nostamaan ainakaan suomalaisessa kontektsissa (lukuunottamatta ehkä menestysteologisia suuntauksia?). Käytännössä on aivan yhtä epätodennäköistä että kukaan seurakuntalainenkaan olisi kiinnittänyt pastorin rikkinäiseen paidanhihaan huomiota positiivisella tavalla ja haluaisi siksi pitää aiheesta pienen “todistuspuheenvuoron” muistuttakseen seurakuntaa heidän velvollisuudestaan. Aivan yhtä epätodennäköistä on että seurakunnan taloudenhoitaja toisi tätä jaetta esiin myöskään, koska pastorin palkka tuskin on ainoa rahareikä kun sähkölaskukin pitäisi saada maksettua.

Pari sanaa käännöksistä

Kyseinen teksti on Vanhasta kirkkoraamatusta, KR92 on muuttanut tekstiä kolmelta osin:

1. verbi “pidettäköön” on menettänyt käskymuotonsa
2. “hoitamisesta” on tullut “johtamista”
3. uusi käännös on virkakeskeisempi, se puhuu “sananjulistajista” ja “opettajista”

Kaksi jälkimmäistä poikkeavat selkeästi alkutekstistä, joskin eri-asteisesti:
#3 Jos teksti puhuu “virasta”, se virka kuuluu “vanhimmalle,” ei opettajalle tai julistajalle jotka ovat tässä kohtaa kuvausta (joidenkin) vanhimpien tehtävistä.
#2 Uustestamentillisesta näkökulmasta johtaminen on hoitamista ja huolehtimista.

Kohdassa #1 sana on ajatukseltaan lähempänä alkutekstiä KR92:sessa: Paavali todellakin käyttää verbiä joka puhuu arvostamisesta. Tästä myöhemmin lisää, mutta todettakoon että KR33/38 ajatus “kunniasta” on ristiriitainen. Koska tämä on lauseen pääverbi on kummallista että 92 on kadottanut käskymuodon (joka tosin on tässä hankala kääntää, kuten alempana osoitan).

Vielä käännöksistä

Jos tämä jae pitäisi vääntää rautalangasta alkutekstin mukaan, niin se voitaisiin kuvata kolmessa tasossa (vähän kuin Inceptionin unimaailmat?):

Vanhimmat ovat ansainneet kaksinkertaisen arvostuksen
     [Tarkoitan siis niitä vanhimpia jotka ovat] hoitaneet tehtävänsä hyvin
          [Ja erityisesti puhun niistä] jotka raatavat sanassa ja opetuksessa

Mielestäni tämä teksti puhuu ainakin teoriatasolla kolmenlaisista vanhimmista:

1. Niistä jotka eivät hoida tehtäväänsä hyvin
2. Niistä jotka hoitavat tehtävänsä hyvin
3. Niistä jotka opettavat seurakuntaa

Mielenkiintoista on että sekä kohdat #2 että #3 saavat saman “määrän” arvostusta vaikka se kuuluisikin kohdalle #3 erityisellä tavalla.

Arvostus

Arvostus — tai kuten 33/38 sanoo kunnia — kuuluu siis niille jotka hoitavat hommansa hyvin. Itse asiassa, tämä partisiippi (prosestōntes) on perfektissä mikä tarkoittaa: “niitä jotka ovat huolehtineet…” Paavali ei siis näytä sanovan että “antakaa arvostusta/kunniaa jokaiselle joka julistaa tai palvelee”, vaan että ne jotka ovat osoittautuneet tässä tehtävässä uskollisiksi, he ovat tämän ansainneet.

Kuten aiemmin sanoin, ajatus “kunniasta” on kyseenalainen: Paavali käyttää sanaa joka voidaan kääntää mielessä “arvostus” mutta jolla on kaksoismerkitys: se tarkoittaa palkkaa, tai ehkäpä tässä tapauksessa ruokaa ja elatusta. Vertaus puivasta härästä seuraavassa jakeessa (5:18) kiistatta vahvistaa tämän: se joka tekee työtä “pellolla” saa syödä “pellosta” oman osansa.

Miksi sitten kaksinkertainen osa? Tämän suhteen en olisi niin kirjaimellinen: se on kielikuva joka leikkii ajatuksella arvostuksesta ja palkasta. Tämänkaltainen henkilö on ansainnut sekä arvostuksemme että on oikeutettu “syömään”.

Koska tämä kunnian antamisen verbi (aksiousthōsan) on imperatiivi ja passiivi, kapulakielellä tämä kääntyy: “Olkoot he arvolliset,” mutta ajatus mikä tässä on takana on: “antakaa heille heidän osansa sillä sen he ansaitsevat!”

Kuka, mitä, minäkö, häh?

Tämä teksti puhuu eri tavalla eri ihmisryhmille. Uskon että se puhuu meille kaikille että meidän tulisi osoittaa arvostusta niille jotka meitä opettavat Sanassa. Tämä voi olla taloudellista, muuten aineellista, tai vaikka saunaan kutsumista tai lämmintä kättä saarnan jälkeen. Näinä aikoina on hyvä muistaa mitä verottaja ajattelee näistä “arvostuksen osoituksista. Mutta: Yllätä pastorisi/pienryhmän johtajasi/nuorisotyöntekijäsi tms. eleellä jonka tiedät välittävän hänelle arvostusta. Tämä ei ole mikään pyramidihuijaus: kukaan ei ole siellä päällä — jos opettaminen tällaista välttämättä viestiikään — vaan jokainen on jonkun opetuksen “alaisuudessa” ja näin arvostuksenvelassa heitä kohtaan.

Toisekseen se puhuu niille jotka itse palvelevat seurakunnassa, erityisesti niille jotka palvelevat sanan julistuksessa mistä ei välttämättä aina ole näyttää kauheasti konkreettisia tuloksia. Se kertoo heille että heille kuuluu “arvostus/palkka,” ja että sitä on lupa odottaa. Paavali näyttää sanovan että tämän tulisi olla sen mukainen että kyseisen henkilön ei tarvitse “kahlita” itseään toisiin töihin voidakseen palvella. Toisaalta Paavali itse osoitti esimerkkiä ja oli valmis näin toimimaan tilanteen vaatiessa, mutta tämä ei näyttänyt olevan ideaali tilanne.

Paavali myös muistuttaa työetiikasta: sana palvella (kopiaō) voisi kääntyä paremmin “raataa” tai ehkä positiivisemmin “ahkeroida”. Millä tämä sitten mitataan? Tuloksilla vai työn määrällä? Nämä ovat varmasti tapauskohtaisia asioita. Mutta tässä kohtaa vastuu on sekä “vanhimmalla” itsellään että yhteisöllä jonka häntä tulisi taloudellisesti kannattaa.

On myös syytä muistuttaa, että Raamatullisessa mielessä “vanhimmat” on monikollinen käsite (ks. 4:14!). He ovat arvostettuja yhteisön jäseniä, osa saattaa olla iältään vanhoja, mutta termiä käytetään arvostuista johtajista jo juutalaisuudessa. Koska Paavali ei luo tarkkoja virkakäsityksiä, ja vaikka loisikin niin ne hankalasti istuvat meidän kulttuuriimme, on syytä kiinnittää huomiota lähinnä heidän funktioihin ja päätellä, että kuka tahansa yhteisön opettajaksi tunnistama ja asettama henkilö on tällainen. Tämä ei tarkoita että meidän täytyisi kutsua 20 -vuotiasta nuorisotyöharjoittelijaa vanhimmaksi, mutta jos hän on johtavassa roolissa niin meidän tulee tunnistaa hänen oikeutensa tähän “arvostukseen.”

Lopuksi

Tämän jakeen toteutuminen edellyttää “uskovien elävää yhteyttä” ja toimivaa paikallista seurakuntaa joka on jollakin tavalla järjestäytynyt. Tässä kohtaa Paavali ei puhu kiertävien superstarojen kannattamisesta, eikä anna oikeutusta kenellä tahansa odottaa palkkiota. Paavali puhuu uskollisesta ja pitkäkestoisesta työstä joka on tunnustettava sekä taloudellisesti että arvostuksen muodossa. Tämä arvostus ei perustu siihen kuinka ihmeellisiä tai lahjakkaita nämä ihmiset ovat, vaan siihen että he palvelevat evankeliumin tehtävässä. Se että me emme pidä huolta sananjulistajasta tarkoittaa että heidän perheensä voivat huonosti, mutta vielä vakavammin se tarkoittaa sitä että me olemme esteenä evankeliumille. On todella ironista jos tämän takana on se, että emme ole “kehdanneet” opettaa sitä mitä Sana aiheesta sanoo.

Luotettavista ystävistä

Asia jonka kanssa olen elämässäni kamppaillut kaikkein kipeimmin on koettu yksinäisyys. Tarkoitan sellaista oloa, joka ei katoa vaan jopa pahenee seurassa. Se kokemus että kukaan muu ei ymmärrä minua, eikä kukaan edes välitä minusta. Ymmärrän että tämä on suurelta osin vain omaan kokemukseeni perustavaa. Olen myös oppinut ymmärtämään, että loppujen lopulta olemme yksin — kukaan ei voi täysin ymmärtää meitä, eikä kukaan voi olla samalla tavalla kiinnostuneita meistä ja meidän ajatuksistamme. Olemme luonnollisesti "itsekeskeisiä" tässä mielessä. Mutta sitten on tilanteita jolloin kokemuksemme viittaa siihen, että meitä on kohdeltu aidosti ja todellisesti väärin.

Jeesus antaa ohjeet jos toinen (uskova) "tekee syntiä sinua kohtaan"

1. Ota asia puheeksi kahden kesken - toisin sanoen, älä tee kärpäsestä härkästä äläkä ainakaan ala juoruamaan.
2. Jaa asia luotettavien ystävien kanssa - olettaen edelleen että asia pysyy pienen joukon tiedossa.
3. Vasta sitten tee asiasta julkinen.

Kohta 2 muistutti minua Jobin kirjasta, ja Jobin ystävistä. Matteus 18:16 sanoo:

Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota [vielä] yksi tai kaksi kanssasi, ‘että jokainen asia (tai sana) vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla’. (KR33/38)

William Blake, Jobin piinaajat (1793)

Jobin ystävien ajatuksena oli että Job on varmasti tehnyt jotain syntiä koska muutoin Jumala ei tätä niin rankaisisi. Näiden "ystävien" tarkoituksena — ainakin osittain — oli toimia Jumalan "puhemiehinä" ja paljastaa Jobin synti. He olivat kuitenkin, kuten kirja esittää, vääriä todistajia ja Jumala vaientaa heidät.

Mielenkiintoista on se, että Jeesus tunnustaa sen mahdollisuuden, että uskova loukkaa toista ja että tätä joudutaan selvittämään. Hän myös tunnustaa että asiaan ei myöskään aina löydy ratkaisua. Tämä paljastaa että "paluu alkuseurakunnan aikaan" -ajattelu ei välttämättä kanna kovin pitkälle; heillä oli omat ongelmansa.

Joitakin vuosia sitten luin koulutehtävänä kirjan, jonka keskeisin ajatus oli että meidän tulee antaa anteeksi jo ennen kuin toiset pyytävät sitä. Vaikka kannatankin ajatusta, voi se pitkälle vietynä johtaa epäterveeseen rajattomuuteen ja mahdollistaa hyväksikäytön. Annamme anteeksi, kyllä, mutta myös käsittelemme asiat ja nostamme epäkohdat esiin.

Kahden tai kolmen todistajan mukana-olo tarkoittaa myös sitä, että keskustelu on puolueeton: asiahan saattaa kääntyä toisinpäin. Jeesus toisaalla opettaa että on syytä sopia asia ennen kuin on oikeudessa, koska muuten tuomari heittää sinut vankilaan. Suomalaista mediaa ulkomailta seuranneena huomasin noin vuosi-pari sitten että lehdistössä puhuttiin paljon narsismista ja luonnehäiriöistä. Samoja huomioita tehtiin ymmärtääkseni myös kristillisessä mediassa. Hyvä että näistä puhutaan, parempi että näistä uskalletaan puhua seurakuntakontekstissa. (Eräs entinen opettajani puhui lohikäärmeistä seurakunnassa.)

Matteuksen teksti haastaa ainakin kolmeen asiaan:

1. Käsittele ongelmasi henkilökohtaisesti niiden kanssa keitä se koskee.
2. Hanki luotettavia ystäviä joihin voit nojata sitten kun hankala tilanne tulee vastaan.
3. Ole itse luotettava ystävä: älä levitä juoruja, pyri puolueettomuuteen, ole kärsivällinen äläkä ole kärkäs syyttelemään tai tuomitsemaan toisia.

Tämän pohjalta kysynkin, että tunnetko jonku jonka rinnalle sinun pitäisi astua, tukemaan ja kantamaan sekä puolustamaan häntä? Jonkun jota kohdellaan mielestäsi epäreilusti mutta joka ei jostain syystä halua tai pysty itse pitämään omista rajoistaan terveellä tavalla kiinni?

Kristityt eivät saa osallistua hautajaisiin! (Matt 8:21–22)

Jeesuksen sanat ovat ajoittain tunnetusti aika kovia, ja tästä ehkä räikeimpänä esimerkkinä on:

Ja eräs toinen hänen opetuslapsistaan sanoi hänelle: “Herra, salli minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: “Seuraa sinä minua, ja anna kuolleitten haudata kuolleensa” (Matt 8:21–22, KR33/38).

Kuulin juuri kuinka joku oli tämän pohjalta miettinyt, että ei voi siis mennä sukulaisensa hautajaisiin jos haluaa olla Jeesuksen seuraaja. Joku todella hyvää tarkoittava (ei sarkasmia, päinvastoin) uskova oli tämän selittänyt, että kertomuksessa isä ei tosiasiallisesti ollut vielä kuollut. Kyseessä oli siis juutalainen tapa, jossa aikuinen mies oli vastuussa omasta isästään tämän kuolemaan asti. Tämä selitys oli antanut kyseiselle henkilölle rohkeuden osallistua hautajaisiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Paitsi. Walter C. Kaiser Jr. sanoisi: Good for the blessing, bad for the text! (Siunasi kyllä mutta tekstin kustannuksella).

Tämän uskovan aito huoli ettei voisi osallistua lähimmäisen hautajaisiin on erittäin hyvä esimerkki “kun luetaan mitä on kirjoitettu niin saadaan mitä on kirjoitettu” -lukutavasta. Tekstiä ei väitetysti tulkita tai sovelleta, vaan se “otetaan suoraan” omaan elämään. Uskovat ihmiset — tai siis todelliset Jeesuksen seuraajat: huomaa että kysymyksen esittää henkilö joka on jo Jeesuksen opetuslapsi! — eivät saa osallistua hautajaisiin. Paitsi jos kielto voidaan jotenkin selittää pois?

Itseä kiinnostaa se logiikka, millä perusteella Jeesus kieltäisi vuonna 2017 jonkun hautaamasta isäänsä? Puhuuko teksti todellakin suoraan minun tilanteestani? Lyhyt vastaus: Jeesuksella tuskin on mitään syytä kieltää ketään osallistumasta sukulaisensa hautajaisiin, ja että ei, tämä ei puhu suoraan minun tilanteestani.

Martin Hengel esittää että Matt 8:22 on yksi radikaaleimpia tekstejä joissa Jeesuksen messiaaninen auktoriteetti tulee esiin. Jotta voisimme ymmärtää tämän meidän täytyy käsittää että kyseessä oli eskatologinen käännekohta: Jeesus oli tullut maan päälle ja hänen toimintansa ajoittui vain hyvin lyhyeen jaksoon. Joka ei ymmärtänyt tämän hetken kriittisyyttä, ei ymmärtänyt Jeesuksen tehtävän merkitystä. Hän sanoo:

Kuolleet jotka hautaavat kuolleita” ovat niitä, jotka eivät salli Jeesuksen sanoman tai [Taivasten] Valtakunnan läheisyyden vaikuttaa itseensä. Hänen sanojensa kuulemisen yhteydessä tapahtuu se päätös joka koskettaa elämää ja kuolemaa.” (Martin Hengel, The Charismatic Leader and his followers, 8)

Siis: Joka katsoi kulttuurisen velvollisuuden olevan tärkeintä siinä hetkessä, hän ei ymmärtänyt mitä Jeesus oli tekemässä juuri silloin ja kuinka ainutlaatuinen hetki se oli. Hengel jatkaa:

Se että hurskauden vaatimus saatettiin ohittaa tässä kohtaa, että poika olisi vapaa velvollisuudestaan, oli täysin käsittämätön ajatus juutalaiselle henkilölle. Se oli puhtaasti  pyhäinhäväistys ja osoitus jumalattomuudesta… Tämän kaltainen sanonta saattoi helposti kuulostaa opetuslasten korvissa siltä, että Jeesus oli kumoamassa Lain. (Charismatic Leader, 14; viittaa A. Schlatter, Der Evangelist Mt, 288)

Hengel summaa, että vanhatestamentillisesta näkökulmasta tämänkaltaisen sanonnan takana saattoi olla ainoastaan Jumala itse (Charismatic Leader, 17). Tämä summaus siis paljastaa, että Jeesuksen sanat olivat rajumpia kuin alunperin ajattelimme, mutta myös alleviivaavat sitä että Jeesuksella oli täysi oikeutus sanoa näin.

Yhteenveto

Toisin sanoen, sillä oliko kertomuksen miehen isä kuollut vai ei on toisarvoinen kysymys eikä selitä tekstiä riittävässä määrin. Kyseessä on “pelastushistoriallinen” käännekohta joka ei ole verrattavissa meidän aikaamme. Tekstin lukeminen “niin kuin on kirjoitettu” edellyttää Jeesuksen tehtävän ainutlaatuisuuden ymmärtämistä historiallisena tapahtumana joka ei ole verrattavissa meidän aikaamme millään tavalla. Uskon että Jeesus haluaisi sanoa meille, että menkää niin moniin hautajaisiin kuin vain ikinä pystytte, lohduttakaa kärsiviä, puhukaa toivosta ja uskosta, sekä ennen kaikkea: rakastakaa ja eläkää aidosti.