Tämä on jatko-osa blogille, joka pohjautuu John Barclayn Paul and the Gift (”Paavali ja Lahja”; Eerdmans, 2015) lukemiselle. Ensimmäisessä osiossa pohjustin kuinka Barclay luo teoriakehyksen, joka auttaa ymmärtämään mitä kukin kirjoittaja on tarkoittanut puhuessaan armosta. Tässä osiossa tarkastelen sitä, miten tulkintahistoria on ymmärtänyt Paavalin armon pohjaten keskustelun Barclayn kirjan varaan (sivut 79–182). Näin jo ennalta on syytä alleviivata, että Barclay ei ole samaa mieltä kenenkään kanssa, mutta jokaisen tulkinnassa lahjasta hän näkee jotain lainaamisen arvoista. Olen keskustelun perään luonut taulukon jossa raksit ilmaisevat mitä armon/lahjan aspekteja kukin tulkitsija erityisesti painottaa.[1] Pahoittelen tekstin pituutta, mutta lukija voi poimia kirjoituksesta vain kiinnostavimmat henkilöt. Suosittelen erityisesti Kalvinin ja Lutherin osuuksia suomalaisen kontekstin vuoksi, ja sitten Uuden perspektiivin osiota niille joille se on vieraampi. Markion
Listan ensimmäinen nimi ei edusta kristinuskoa,[2] mutta ovat hyödyllisiä koska hänen ajatuksensa sijoittuvat toisen vuosisadan kristilliseen keskusteluun. Markion korostaa VT:n ja UT:n välistä eroa, mutta on hyvä huomata, että hän hyväksyi kanonisiksi vain ne UT:n kirjoitukset jotka sopivat hänen näkemyksiinsä. Markion tarkastelee Galatalaiskirjettä näkökulmasta, jossa Paavali puolustaa kristittyjä jotka ovat joutuneet kiusaamisen kohteeksi. Markionin Paavali esittää, että UT:n Jumala on täysin hyvä, ja että Jeesuksessa on vain pelastuksen ja siunauksen sanoma. Todellinen kristillinen sanoma ei voi pitää sisällään tuomion elementtiä (kristityille), koska hyvä Jumala ei voi aiheuttaa kellekään pahaa mieltä. Samoin kuin gnostilaisuudessa, Markion hakee vapautusta lihallisesta; hänelle todellinen merkki Jumalan armon vastaanottamisesta on täydellinen vapautuminen seksuaalisista haluista. Barclay summaa, että Markionin armokäsite korostaa 1) yksiselitteisen anteliasta antajaa (singularity) ja että 2) lahja ei ole suhteessa vastaanottajan arvoon (incongruous).Augustinus
Augustinukselle ihmisten langenneisuuden ymmärtäminen on edellytys armon käsittämiselle. Augustinus tulkitsi, että Lain Teot (mm. Room 2:15; Gal 3:2) eivät itsessään edusta pahoja asioita, mutta ihmisen langenneisuuden takia niissä ei ole mitään hyvää. Ne palvelevat ainoastaan ihmisen omaa ylpeyttä, mitä turmelee parhaankin teon. Todellisesti hyvät teot edellyttävät Jumalan edeltävää armoa ja sen kokemusta. Tämä armo annetaan ei ansion (incongruous) vaan Jumalan ennaltatietämyksen mukaan.[3] Jumalan armo ennakoi (priority) kaikkia hyviä tekoja, myös armon vastaanottamista. Sen kokeminen edellyttää nöyrtymistä Jumalan edessä ja vapaasta tahdosta luopumista. Kaste (lapsikaste) ei sinänsä pelasta eikä poista synnin valtaa ihmisestä, vaan sillä on vain väliaikainen suojeleva vaikutus. Hänen ajattelussaan todellinen kristitty on hyveellinen (virtuous) kristitty — mallikelpoinen kansalainen joka tekee hyviä tekoja kokemansa armon muuttamana. Näin hän korostaa armon tulosta tuottavaa vaikutusta (efficacy), joka kasvattaa hyveellisiä kansalaisia jotka uskovat Kristukseen[4] ja joita Pyhä Henki on alkanut muuttaa (Room 5:5).Luther
Luther on ollut yksi keskeisimmästä vaikuttaja siinä miten syntyi moderni länsimainen teoria puhtaasta armosta/lahjasta. Lutherille armo on täydellistä epäitsekkyyttä (pure altruism). Barclay selittää, että Luther reagoi oman aikansa armoon palkkiona ihmisen hyvistä töistä. Luther vastustaa, että olisi mitään mahdollisuutta minkäänlaiseen inhimilliseen ansioon — ei liittyen pelastukseen eikä edes sen jälkeisiin hyviin tekoihin (instrumental reciprocity). Ihminen pelastuu armon kautta, mutta armosta ei koskaan tule ihmisen omaa — se on aina Kristuksen. Uskova pelastuu siinä missä osallistuu Kristukseen. Tämä edellyttää päivittäistä vanhan aatun hukuttamista. Tätä siis tarkoittaa kasteeseen palaaminen; ei suinkaan pelkästään armoa armon päälle, vaan ennen kaikkea oman synnillisyyden ja riittämättömyyden tunnustamista edellytyksenä Kristuksessa pysymiselle.Armo ei ole siis mikään aineeton käsite, vaan armo on suhde Kristukseen. Toisin kuin Augustinuksella, armo ei muuta ihmistä hyveelliseksi, vaan ihminen pysyy syntisenä[5] armon kokemuksesta huolimatta. Hyvät teot (tai lain teot) ovat synnillisiä ihmisen ylpeyden tähden, ja tämä on erityisesti hurskaiden ihmisten ansa! Mitä uskonnollisempi, sitä ylpeämpi. Mikäli uskova tekee hyviä tekoja, ne eivät ole millään tavalla seurausta hänen kokemastaan armosta, vaan ovat vain tapa osoittaa kunnioitusta Jumalaa kohtaan ja seurata Kristuksen asettamaa esimerkkiä. Jumala ei kuitenkaan palkitse tätä mitenkään.
Koska Luther poisti täysin yhteyden Jumalan armon ja ihmisten hyvien tekojen välillä, hän tuli samalla luoneeksi pohjan modernille hyväntekeväisyydelle. Lutherille hyväntekeväisyys ei ollut kirkon tehtävä, vaan yhteiskunnan. Siinä missä kristityt ovat hyviä ihmisiä, he tekevät hyväntekeväisyyttä. “Me rakastamme ja tottelemme siksi että, emme jotta…” (because… in order that, 113). Armon tehtävänä on kasvattaa ihmistä syvemmälle Kristukseen, ei tehdä hänestä parempaa ihmistä. Lutherin käsite ei näin täytä Barclayn määritelmää tulosta tuottavasta lahjasta.[6]
Kalvin
Kalvin niin ikään reagoi hyvien tekojen rooliin Galatiassa: Paavalin vastustajat edustavat samaa ajattelua kuin paavinuskoiset. He eivät ajatelleet, että hyvät teot pelastaisivat, vaan että ne olisivat osa sitä, miten pelastutaan. Paavinuskoisetkin siis uskoivat armoon, mutta Kalvin haluaa korjata, että pelastuksessa on kyse yksin ja ainoastaan Jumalan armosta. Jumalan armo edellyttää ihmisen osuuden täydellistä torjumista. Armo on joko kokonaan armoa tai se ei ole ollenkaan armoa.Armahtamalla kenet haluaa, Jumalaa osoittaa olevansa suvereeni hallitsija (sovereignty of grace). Kalvinille Jumala on ollut aina armollinen, eikä vain Kristuksessa.[7] Keskeistä on Jumalan kaitselmus (providence): luominen on Jumalan armoa ja lahjaa, ja sama on nähtävissä historiassa: “Jumala on antanut itsensä alusta lähtien” (118). Kaitselmus ja Jumalan vanhurskaus luovat pohjan myös ennaltamääräämiselle ja valinnalle niin Israelin kuin uskovienkin kohdalla. Jumala on kaikkien olosuhteiden yläpuolella, ja pelastus on lähtöisin yksin hänestä (priority).
Toisin kuin Luther, Kalvin korostaa että uskon kautta vanhurskaudesta tulee ihmisen omaa. Armo asettaa ihmiset siihen asemaan, että heistä tulee Jumalan edessä hyväksyttäviä (Lutherille Jumala näkee Kristuksen kun hän katsoo uskovaan). Koska armosta tulee uskovan omaa vanhurskautta, tämä tarkoittaa että hän myös välttämättä ja todellisesti muuttuu ja kasvaa. Toisin kuin Lutherilla, Jumala palkitsee uskovan teot. Tällä ei kuitenkaan ole tekemistä hänen pelastuksensa kanssa, koska teot itsessään eivät ole mitään muuta kuin todistus siitä armosta joka on muuttanut ihmisen ja saanut ne aikaan.
Kalvinille Jumala on sekä armollinen että tuomari ilman ristiriitaa. Tuomarina hän on kykenevä asettamaan vaatimuksen hänen elämänsä ylle. Tuomarina hän myös lahjoittaa uskovalle pelastuksen. Hän myös suvereenisti voi antaa myös lahjoja uskovalle hänen arvonsa mukaan.[8] Hyvien tekojen arvoa loppujen lopulta hämärtää se, että nekin ovat loppujen lopulta saastuneita (polluted). Sama pitää paikkansa myös pyhimysten kohdalla!
Barclay kamppailee voiko hän tässä mielessä puhua tulosta tuottavasta armosta (efficacious). Kalvin toisaalta tekee Jumalasta pääasiallisen toimijan, mutta kyse ei ole monergismista koska uskovalla säilyy oma rooli hyvien tekojen suhteen. Siksi hän puhuu mieluummin energismistä. —— Todennäköisesti samasta syystä eräs anglikaani professorini[9] vastustaa määritelmää tulosta tuottavasta uskosta ikään kuin se olisi jotenkin määräävä ja uskovan vapaan tahdon yli kävelevä elementti. Hän sanoi mieluummin puhuvansa armon riittävyydestä (sufficiency), mutta tämä saattaisi edellyttää lisäselitystä joka liittää sen myös uskovan vaellukseen.
Barth -> Martyn
Tämä osio oli vähän sekalainen seurakunta 1900 –luvun ajattelijoita, ja käsittelen sen suhteellisen pintapuolisesti.[10] Karl Barth seuraa periaatteessa luterilaista teologiaa, joskin hänelle armo myös tuottaa todellista tulosta jossain määrin. Hänelle Jeesuksen pelastustyö on eskatologinen invaasio — täysin tavoittamattoman Jumalan yksipuoleinen teko. Samoin myös Bultmann. Hän lisäksi tulkitsee että synti on siinä, että ihminen kuvittelee voivansa muka pelastaa itsensä (illusion). Armon saarna paljastaa ihmisen todellisen tilan ja tekee ihmiselle mahdolliseksi nousta tämän yläpuolelle (pelastua). Tämä puolestaan edellyttää kuuliaisuutta. Siinä missä Bultmannin linja on ihmislähtöinen (antropologinen), Käsemann ottaa 180 astetta toiseen suuntaan ja korostaa yhteisöä. Käsemannin tulkinta armosta ei ole eskatologinen vaan apokalyptinen: Jeesuksen pelastustyö tuhoaa “voimat,” mutta armo pysyy aina toispuoleisena (vrt. Luther). Uskova voi päivittäin uskon kautta päästä kiinni tähän armoon, mutta armo liittyy enemmänkin sosiaalisen ohjelmanjulistukseen kristityille vastustaa kaikkia sortavia tahoja ja puolustaa heikkoja kuin yksilöuskovan taivaaseen pääsemiseen.J. Louis Martyn oli yksi keskeisimmistä tulkitsijoista, jotka ymmärsivät Jeesuksen pelastustyön “apokalyptisesti”. “Apokalyptinen” ei tässä liity millään tavalla tiettyyn toisen temppelin juutalaisuuden ajatteluun ja siihen liittyvään kirjallisuudenlajiin, vaan termi on hämmentävästi uudelleen brändätty. Martynille ja muille “apokalyptikoille” — Barclay mukaanlukien — se viittaa Kristustapahtumaan, joka on kuin kosminen ja historiallinen invaasio. Apokalyptisen koulukunnan tulkinnassa tähän ei liity mitään historiallista jatkumoa tai kehitystä, ja Kristus on ainutlaatuinen tapahtuma jolle ei löydy mitään historiallista esikuvaa (vrt. Eksodus). Martynin mukaan tämä apokalyptinen Kristustapahtuma tulee suoraan Jumalalta ja voittaa todelliset demoniset voimat. Toisin sanoen, apokalyptinen koulukunta ottaa vahvasti etäisyyttä Bultmannilaisesta “sinun paras elämäsi nyt” eksistentialistisesta painotuksesta. Kristuksen ilmestys on synnyttänyt uuden ajan, uuden luomisen ajan (Gal 6:15), joka syrjäyttää “tämän pahan ajan” (Gal 1:4), ja vapauttaa ihmisen elämään Hengessä ja vastustamaan lihaa. Martynin armo on yksisuuntainen, Jumalalta tuleva lahja jolla on lähestulkoon vastustamaton voima ihmisen elämään.
Uusi Perspektiivi
Sandersin ”Paavali ja Palestiinan Juutalaisuus”[11] mullisti perinteisen näkemyksen, jossa rabbiininen juutalaisuus oli uskonto, jossa pelastuttiin tekojen kautta. Sanders osoittaa että vaikka tämänkaltainen retoriikka sopi Paavalin lukemiseen nimenomaan reformaation näkökulmasta. Tämän ongelman on kaiketi kaikkein parhaiten lausunut Tom Wright:”Liian pitkään olemme lukeneet Raamattua 1800 –luvun silmälaseilla ja etsineet vastauksia 1500 –luvun kysymyksiin. On aika palata juurille ja lukea Raamattua ensimmäisen vuosisadan silmälaseilla ja etsiä vastauksia 2000 –luvun kysymyksiin.”[12]
Sandersin 1977 kirja osoittaa että Palestiinan juutalaisuus on armon uskonto. Armon keskeisimmät osoitukset ovat Israelin valinta ja liiton solmiminen, joissa Jumalan on aloitteellinen (priority). Sanders painottaa että pelastuksessa on kyse tietystä järjestyksestä:
Sisäänpääsy (getting in)
|
-->
|
Sisällä pysyminen (staying in)
|
Armo ja valinta
|
Toora
|
Sandersin Paavali on siis pitkälle samaa mieltä vastustajiensa kanssa: pelastus on armosta, viimeinen tuomio kuuliaisuuden kautta. Sandersin Paavali kuitenkin on sitä mieltä, että kuuliaisuus ei voi olla Tooralle, koska sisäänpääsy — pelastus — on tapahtunut Kristuksen kautta. Näin ollen myös viimeinen tuomio on suhteessa siihen, miten uskova on elänyt kuuliaisena hänelle. Barclay syyttää Sandersia toisen temppelin kirjallisuuden yksipuoleisesta lukemisesta, väärästä johtopäätöksestä: ”koska armo on kaikkialla, armo on kaikkialla samanlainen.” Sanders osoittaa Jumalan toimineen ensin (priority), mutta hän ainoastaan olettaa ilman riittävää todistamista, että tämä tarkoittaa myös armon antamista katsomatta saajan arvoon (incongruity).
James Dunn: ”Armo on aina edeltävää ; ihmisten teot (effort) on ainoastaan vastine jumalalliseen aloitteeseen; hyvät teot ovat hedelmä eivätkä pelastuksen juuri.”[13] Dunnin mukaan Galatian tilanteessa Paavalin innovaatio on, että nyt tämä sama järjestelmä on avoinna myös pakanoille uskon kautta. Paavalin teologia syntyy ei ainoastaan lähetyksen kontekstissa, vaan nimenomaan lähetyksen apologiana. Se antaa alkuseurakunnan työlle sen historiallisen ja teologisen oikeutuksen.
Krister Stendahl[14] hyökkäsi luterilaisia Paavalin lukutapoja vastaan, ja pyrki osoittamaan että Galatian/Rooman ongelma ei ole ihmisen synti ja syyllisyys, vaan sosiaaliset skismat. ”Lain teot” ovat näin ollen kysymyksiä yhteisöllisistä perinteistä. Stendahl katsoo Paavalin luoneen uskonvanhurskausopin puolustaakseen pakanakristittyjä juutalaiskristityiltä kiusaajilta. Uskon tähden Jeesukseen ei ollut mitään syytä (ympärileikkaus, ruokatavat) sulkea pakanoita seurakunnan ulkopuolelle.
Uusi perspektiivi ei siis romuta juutalaisen uskonnon perusrakennetta armonuskontona, vaikkakin he antavat sille (Paavalin kautta) uuden keskiön. Tämä keskiö, Jeesus, syrjäyttää juutalaisten kansallisidentiteetin etulyöntiasemana. Wright osoittaa Paavalin argumentoivan, että syntynyt tilanne on seurausta Jumalan lupauksesta Aabrahamille: yksi messiaaninen kansa.
Dunn väittää että juutalaisuus on armonuskonto mitä tulee Jumalan rooliin aloitteentekijänä (priority), mutta että tämä ei tarkoita että Jumala armahtaisi karvoihin katsomatta. Ongelmaksi muodostuu liitto Israelin kanssa (Barclay jostain syystä välttää liiton käsitteestä puhumista!), koska historiallisesti se asetti pääsyvaatimuksia ulkopuolisille: pakanan pitäisi tulla juutalaiseksi voidakseen olla todella pelastettu. Paavali romuttaa nämä etniset järjestelmät ja kumoaa siihen kuuluvat raja-aidat (boundary markers): ei tarvitse tulla juutalaiseksi vaan riittää että uskoo Jeesukseen.
Rautalangasta vääntäen: Uusi perspektiivi esittää, että juutalaisuus oli armonuskonto. Juutalaisuudessa armo ja teot eivät muodostaneet ristiriitaa. Samoin on kyse kristinuskossa. Kristinuskossa sisäänpääsy (pelastus) tapahtuu uskon kautta Jeesukseen, josta alkaa ihmisen pyhityselämä, jossa hänen kuuliaisuutensa Kristukselle, ei Tooralle, on sekä kiitollisuuden osoitus että myös se, minä perusteella hän saa vapautuksen viimeisellä tuomiolla. Nämä teot eivät ole mikään erityinen suoritus vaan luonnollinen seuraamus, ja samoin myös pelastus (sisäänpääsy) jo ennakoi lopullista tuomiota niin että se ei tule yllätyksenä.
Uuden perspektiivin jälkeen
Uusi perspektiivi ei suinkaan ole yhtenäinen näkemyksissään, ja tämän lisäksi se on luonnollisesti synnyttänyt vastalauseiden myrskyn. Tässä Barclayn otantaa:Don Carson (et al): Sandersin kuva juutalaisuudesta yleisesti armonuskontona on yksipuoleinen. Juutalaisuus on monihaarainen, ja osa juutalaisista uskoi pelastukseen tekojen kautta. Tästä näkökulmasta reformaation lukutapa Paavalin armo vs. Juutalaisten teot olisi oikeutettu.
Simon Gathercole & Timo Eskola: Mikäli kuuliaisuus on peruste viimeisellä tuomiolla, kyse ei enää voi olla pelkästään armosta. Olisi parempi puhua valinnasta ja armosta.
Timo Laato: Teot eivät välttämättä edellytä armoa vaan ihmisen vastuullisuutta. Paavalin näkökulmasta ihmisten teot ovat kuitenkin aina synnin turmelemia, ellei Jeesus ole saanut muuttaa ihmistä Hengen kautta.
Francis Watson: Kahden yhteisön yhteentörmäys: toinen pyrkii elämään lakia noudattaen, toinen elää yksin Jeesuksen armon varassa.
Douglas Campbell: Ehdollinen pelastus vs. Ehdoton pelastus. Campbell esittää, että ehdollinen pelastus voi saada alkunsa armosta mutta se pitää jo lähtökohtaisesti sisällään ajatuksen kuuliaisuudesta. Tämä muodostuu näin ollen synergistiseksi pelastuskäsitykseksi. Campbellin mukaan Paavali edustaa ehdottoman pelastuksen näkemystä: Jeesus on tehnyt kaiken tarvittavan pelastukseksi (priority) ja tarjoaa pelastusta (superabundance) kaikille (incongruous). Paavalin vastustajat ajattelevat kuin uskonpuhdistajat: forenssinen vanhurskautusoppi edustaa näkemystä joka näkee Jumalan tuomarina, ei hyvänä Jumala kuten Paavali esittää. Kristus-tapahtuma on tämän hyvän Jumalan apokalyptinen ”invaasio” ihmisten maailmaan.[15] Ihminen voi vastata tähän (teoin), mutta tämä ei ole tarpeellista (non-circulary). Jeesukseen uskomista tärkeämpää on Jeesuksen itsensä uskollisuus (Gal 2:16 et al.), ja tämä itsessään riittää (efficacious/”all-sufficient”).
Alain Badiou
Barclay löytää tukea apokalyptiselle tulkinnalleen sekulaarilta filosofi Alain Badioulta. Hän tulkitsee että Jeesus luo uuden olosuhteen tietyssä kontekstissa, kontekstissa joka itse ei millään tavalla osallistu tämän uuden olosuhteen syntymiseen. Tämä uusi olosuhde on avoinna kaikille eikä enää rajattu vain juutalaisille. – – Badioun käyttäminen saattaa selittää Barclayn outoa tapaa välttää puhetta liitosta. Barclaylle Kristus on historian huipentuma (climax of history) mutta hän naureskelee rivien välissä Tom Wrightin näkemykselle Jeesuksesta liiton huipentuma (climax of the covenant). Historia ei näin ollen tarkoitakaan sitä historiallista jatkumoa, vaan Jeesuksen ilmestymistä tähän historiaan täysin sen ulkopuolelta.[16]James Harrison
Harrison[17] päättää Barclayn tulkintahistoriallisen osuuden. Hänen mukaansa Paavalin armokäsitys oli myös sosiaalisesti mullistava kreikkalais-roomalaisessa kontekstissaan.[18] Paavalin armo haastoi yhteiskunnan rakenteen, joka perustui vastavuoroisuuden periaatteelle (minä annan, sinä olet velvollinen…). Sama periaate oli juurtuneena myös uskontoihin: uhraamalla jumalille ne ikään kuin velvoitettiin tekemään palveluksia ihmisille. Tämä tarkoitti että jumalien suosio oli palkkio ihmisten uskonnonharjoituksesta. Paavalille Jeesuksen armo ei ole palkkio eikä manipulaation tulos: armo on yhdensuuntainen Jumalan teko (unilateral). Barclay haastaa Harrisonia epäselvyydestä mitä tulee armon luomaan velvoitteeseen ihmisille, ja väittää että se johtuu siitä, että hän ei ymmärrä että armo voidaan määritellä monella tapaa. Harrison voisi samaan aikaan puhua yhdensuuntaisesta armosta ilman että se muodostaa ristiriitaa uskovalle yhteisölle, jolla on iloinen etuoikeus/velvollisuus samalla tavalla antaa omastaan.Yhteenveto
Tämän otannan tarkoituksena on alleviivata Barclayn väitettä:”Armo on kaikkialla, mutta armo ei ole kaikkialla samanlainen.”Tämä on syytä ottaa huomioon myös keskustelussamme eri kirkkokuntien ja herätysliikkeiden edustajien kanssa. Voi olla, että puhumme samasta armosta mutta eri painotuksin, ja siten meillä on sekä enemmän yhteistä kuin luulemme ja siten myöskin enemmän opittavaa toisiltamme. Itselle kenties oleellisin löytö tässä jaksossa on ollut huomata kuinka harvoin ja erityisesti kuinka myöhään ”puhtaan armon” ajatus on kehittynyt.
Lopuksi
Taulukko on otanta tässä kirjoituksessa esiintyvien tulkitsijoiden tavasta määritellä armo/lahja. Rasti merkkaa sitä, että ko. Tulkitsija korostaa kyseistä ominaisuutta. Muutama rasti on varmasti jäänyt piirtämättä, ja osin siksi että Barclay ei aina ole selkeä tavassaan summata näitä, ja osin siitä että osa painotuksista on jäänyt minulta huomioimatta. Uskon että taulukko on siltikin suuntaa antava.
Ylitsevuotavainen (superabundance)
|
Yksiselitteisen antelias antaja (singularity)
|
Antaja itse on aloitteellinen (priority)
|
Lahja ei suhteessa vastaanottajan arvoon (incongruous)
|
Lahja tuottaa tulosta (efficacious)
|
Vastavuoroisuuden puute (non-circularity)
|
|
Markion
|
x
|
x
|
||||
Augustinus
|
x
|
x
|
x
|
|||
Luther
|
x
|
x
|
x
|
x
|
||
Kalvin
|
x
|
x
|
x
|
|||
Sanders
|
x
|
(olettaa mutta
ei osoita)
|
||||
Campbell
|
x
|
x
|
x
|
x
|
x
|
x
|
Harrison
|
x
|
x
|
x
|
[1]
Tämänkaltaisten taulukoiden
puuttuminen oli mielestäni kirjan suurin puute, sillä se olisi tuonut
huomattavasti lisää selkeyttä aiheen ja eri ajattelijoiden välisten erojen
hahmottamiseen.
[2]
Markionin Jeesus on henkiolento; hän
ei tullut lihaksi eikä hän koskaan kuollut tai ylösnoussut.
[3]
Ennaltamääräämys perustuu
ennaltatietämykseen.
[4]
Kristus vaikuttaa olevan
Augustinukselle todellinen filosofia; uusplatonismi itsessään on kristinuskon
varjo.
[5]
Simul iustus et peccator.
[6]
Barclay ei väitä, etteivätkö nämä
elementit voisi olla läsnä, vaan hän keskittyy analysoimaan millaisten
määritelmien valossa tulkitsijat täydellistävät (perfect) lahjan/armon.
[7]
Jumala valitsi Israelin armosta.
Kalvin puhuu yhdestä armosta mutta kahdesta järjestelmästä (administration).
[8]
Ainakin itselle tulee mieleen
evankeliumien vertaus isännästä, palvelijoista ja talenteista.
[9]
Jääköön nimeämättä, koska tilanne
jossa keskustelimme oli epävirallinen, eikä hän myöskään ollut lukenut kirjaa
vielä kokonaisuudessaan.
[10]
Jätän myös siksi nimet mainitsematta oheisessa taulukossa.
[12]
N. T. Wright, Justification: God’s Plan and Paul’s Vision (IVP Academic, 2009).
[13]
Dunn, New Perspective: Collected Essays (Tübingen: Mohr Siebeck, 2005),
193. Olen Barclayn varassa tämän lainauksen suhteen.
[14]
Stendahl, Paul among Jews and Gentiles (SCM, 1977). Myös tämän suhteen olen
Barclayn varassa.
[15]
Apokalyptinen tarkoittaa tässä
jotakin samansuuntaista kuin täysin yhtäkkinen, ennakoimaton, yksisuuntainen,
odottamaton. Kristus-tapahtuma on kuin salamanlyönti joka halkaisee kallion: on
aika sitä ennen ja aika sen jälkeen.
[16]
Barclay on tämän suhteen ristiriitainen
viimeisessä luvussaan, mutta siitä myöhemmin.
[18]
On oma kysymyksensä kuinka
kreikkalais-roomalainen Paavalin konteksti oikeasti oli, mutta valitettavasti
Barclay ei ota tätä huomioon keskustelussaan Harrisonin kanssa.
