Arvostammeko opettajiamme? (1 Tim 5:17)

En tiedä millaisissa piireissä oikein liikun nykyään, mutta en muista koska olisin viimeksi kuullut jonkun siteeraavan Paavalin ohjetta Timoteukselle:

“Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät. - 1 Tim 5:17

On epätodennäköistä että kukaan pastori/seurakunnanjohtaja/vanhimmiston jäsen lähtisi omaa häntäänsä tällä tavalla nostamaan ainakaan suomalaisessa kontektsissa (lukuunottamatta ehkä menestysteologisia suuntauksia?). Käytännössä on aivan yhtä epätodennäköistä että kukaan seurakuntalainenkaan olisi kiinnittänyt pastorin rikkinäiseen paidanhihaan huomiota positiivisella tavalla ja haluaisi siksi pitää aiheesta pienen “todistuspuheenvuoron” muistuttakseen seurakuntaa heidän velvollisuudestaan. Aivan yhtä epätodennäköistä on että seurakunnan taloudenhoitaja toisi tätä jaetta esiin myöskään, koska pastorin palkka tuskin on ainoa rahareikä kun sähkölaskukin pitäisi saada maksettua.

Pari sanaa käännöksistä

Kyseinen teksti on Vanhasta kirkkoraamatusta, KR92 on muuttanut tekstiä kolmelta osin:

1. verbi “pidettäköön” on menettänyt käskymuotonsa
2. “hoitamisesta” on tullut “johtamista”
3. uusi käännös on virkakeskeisempi, se puhuu “sananjulistajista” ja “opettajista”

Kaksi jälkimmäistä poikkeavat selkeästi alkutekstistä, joskin eri-asteisesti:
#3 Jos teksti puhuu “virasta”, se virka kuuluu “vanhimmalle,” ei opettajalle tai julistajalle jotka ovat tässä kohtaa kuvausta (joidenkin) vanhimpien tehtävistä.
#2 Uustestamentillisesta näkökulmasta johtaminen on hoitamista ja huolehtimista.

Kohdassa #1 sana on ajatukseltaan lähempänä alkutekstiä KR92:sessa: Paavali todellakin käyttää verbiä joka puhuu arvostamisesta. Tästä myöhemmin lisää, mutta todettakoon että KR33/38 ajatus “kunniasta” on ristiriitainen. Koska tämä on lauseen pääverbi on kummallista että 92 on kadottanut käskymuodon (joka tosin on tässä hankala kääntää, kuten alempana osoitan).

Vielä käännöksistä

Jos tämä jae pitäisi vääntää rautalangasta alkutekstin mukaan, niin se voitaisiin kuvata kolmessa tasossa (vähän kuin Inceptionin unimaailmat?):

Vanhimmat ovat ansainneet kaksinkertaisen arvostuksen
     [Tarkoitan siis niitä vanhimpia jotka ovat] hoitaneet tehtävänsä hyvin
          [Ja erityisesti puhun niistä] jotka raatavat sanassa ja opetuksessa

Mielestäni tämä teksti puhuu ainakin teoriatasolla kolmenlaisista vanhimmista:

1. Niistä jotka eivät hoida tehtäväänsä hyvin
2. Niistä jotka hoitavat tehtävänsä hyvin
3. Niistä jotka opettavat seurakuntaa

Mielenkiintoista on että sekä kohdat #2 että #3 saavat saman “määrän” arvostusta vaikka se kuuluisikin kohdalle #3 erityisellä tavalla.

Arvostus

Arvostus — tai kuten 33/38 sanoo kunnia — kuuluu siis niille jotka hoitavat hommansa hyvin. Itse asiassa, tämä partisiippi (prosestōntes) on perfektissä mikä tarkoittaa: “niitä jotka ovat huolehtineet…” Paavali ei siis näytä sanovan että “antakaa arvostusta/kunniaa jokaiselle joka julistaa tai palvelee”, vaan että ne jotka ovat osoittautuneet tässä tehtävässä uskollisiksi, he ovat tämän ansainneet.

Kuten aiemmin sanoin, ajatus “kunniasta” on kyseenalainen: Paavali käyttää sanaa joka voidaan kääntää mielessä “arvostus” mutta jolla on kaksoismerkitys: se tarkoittaa palkkaa, tai ehkäpä tässä tapauksessa ruokaa ja elatusta. Vertaus puivasta härästä seuraavassa jakeessa (5:18) kiistatta vahvistaa tämän: se joka tekee työtä “pellolla” saa syödä “pellosta” oman osansa.

Miksi sitten kaksinkertainen osa? Tämän suhteen en olisi niin kirjaimellinen: se on kielikuva joka leikkii ajatuksella arvostuksesta ja palkasta. Tämänkaltainen henkilö on ansainnut sekä arvostuksemme että on oikeutettu “syömään”.

Koska tämä kunnian antamisen verbi (aksiousthōsan) on imperatiivi ja passiivi, kapulakielellä tämä kääntyy: “Olkoot he arvolliset,” mutta ajatus mikä tässä on takana on: “antakaa heille heidän osansa sillä sen he ansaitsevat!”

Kuka, mitä, minäkö, häh?

Tämä teksti puhuu eri tavalla eri ihmisryhmille. Uskon että se puhuu meille kaikille että meidän tulisi osoittaa arvostusta niille jotka meitä opettavat Sanassa. Tämä voi olla taloudellista, muuten aineellista, tai vaikka saunaan kutsumista tai lämmintä kättä saarnan jälkeen. Näinä aikoina on hyvä muistaa mitä verottaja ajattelee näistä “arvostuksen osoituksista. Mutta: Yllätä pastorisi/pienryhmän johtajasi/nuorisotyöntekijäsi tms. eleellä jonka tiedät välittävän hänelle arvostusta. Tämä ei ole mikään pyramidihuijaus: kukaan ei ole siellä päällä — jos opettaminen tällaista välttämättä viestiikään — vaan jokainen on jonkun opetuksen “alaisuudessa” ja näin arvostuksenvelassa heitä kohtaan.

Toisekseen se puhuu niille jotka itse palvelevat seurakunnassa, erityisesti niille jotka palvelevat sanan julistuksessa mistä ei välttämättä aina ole näyttää kauheasti konkreettisia tuloksia. Se kertoo heille että heille kuuluu “arvostus/palkka,” ja että sitä on lupa odottaa. Paavali näyttää sanovan että tämän tulisi olla sen mukainen että kyseisen henkilön ei tarvitse “kahlita” itseään toisiin töihin voidakseen palvella. Toisaalta Paavali itse osoitti esimerkkiä ja oli valmis näin toimimaan tilanteen vaatiessa, mutta tämä ei näyttänyt olevan ideaali tilanne.

Paavali myös muistuttaa työetiikasta: sana palvella (kopiaō) voisi kääntyä paremmin “raataa” tai ehkä positiivisemmin “ahkeroida”. Millä tämä sitten mitataan? Tuloksilla vai työn määrällä? Nämä ovat varmasti tapauskohtaisia asioita. Mutta tässä kohtaa vastuu on sekä “vanhimmalla” itsellään että yhteisöllä jonka häntä tulisi taloudellisesti kannattaa.

On myös syytä muistuttaa, että Raamatullisessa mielessä “vanhimmat” on monikollinen käsite (ks. 4:14!). He ovat arvostettuja yhteisön jäseniä, osa saattaa olla iältään vanhoja, mutta termiä käytetään arvostuista johtajista jo juutalaisuudessa. Koska Paavali ei luo tarkkoja virkakäsityksiä, ja vaikka loisikin niin ne hankalasti istuvat meidän kulttuuriimme, on syytä kiinnittää huomiota lähinnä heidän funktioihin ja päätellä, että kuka tahansa yhteisön opettajaksi tunnistama ja asettama henkilö on tällainen. Tämä ei tarkoita että meidän täytyisi kutsua 20 -vuotiasta nuorisotyöharjoittelijaa vanhimmaksi, mutta jos hän on johtavassa roolissa niin meidän tulee tunnistaa hänen oikeutensa tähän “arvostukseen.”

Lopuksi

Tämän jakeen toteutuminen edellyttää “uskovien elävää yhteyttä” ja toimivaa paikallista seurakuntaa joka on jollakin tavalla järjestäytynyt. Tässä kohtaa Paavali ei puhu kiertävien superstarojen kannattamisesta, eikä anna oikeutusta kenellä tahansa odottaa palkkiota. Paavali puhuu uskollisesta ja pitkäkestoisesta työstä joka on tunnustettava sekä taloudellisesti että arvostuksen muodossa. Tämä arvostus ei perustu siihen kuinka ihmeellisiä tai lahjakkaita nämä ihmiset ovat, vaan siihen että he palvelevat evankeliumin tehtävässä. Se että me emme pidä huolta sananjulistajasta tarkoittaa että heidän perheensä voivat huonosti, mutta vielä vakavammin se tarkoittaa sitä että me olemme esteenä evankeliumille. On todella ironista jos tämän takana on se, että emme ole “kehdanneet” opettaa sitä mitä Sana aiheesta sanoo.

Luotettavista ystävistä

Asia jonka kanssa olen elämässäni kamppaillut kaikkein kipeimmin on koettu yksinäisyys. Tarkoitan sellaista oloa, joka ei katoa vaan jopa pahenee seurassa. Se kokemus että kukaan muu ei ymmärrä minua, eikä kukaan edes välitä minusta. Ymmärrän että tämä on suurelta osin vain omaan kokemukseeni perustavaa. Olen myös oppinut ymmärtämään, että loppujen lopulta olemme yksin — kukaan ei voi täysin ymmärtää meitä, eikä kukaan voi olla samalla tavalla kiinnostuneita meistä ja meidän ajatuksistamme. Olemme luonnollisesti "itsekeskeisiä" tässä mielessä. Mutta sitten on tilanteita jolloin kokemuksemme viittaa siihen, että meitä on kohdeltu aidosti ja todellisesti väärin.

Jeesus antaa ohjeet jos toinen (uskova) "tekee syntiä sinua kohtaan"

1. Ota asia puheeksi kahden kesken - toisin sanoen, älä tee kärpäsestä härkästä äläkä ainakaan ala juoruamaan.
2. Jaa asia luotettavien ystävien kanssa - olettaen edelleen että asia pysyy pienen joukon tiedossa.
3. Vasta sitten tee asiasta julkinen.

Kohta 2 muistutti minua Jobin kirjasta, ja Jobin ystävistä. Matteus 18:16 sanoo:

Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota [vielä] yksi tai kaksi kanssasi, ‘että jokainen asia (tai sana) vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla’. (KR33/38)

William Blake, Jobin piinaajat (1793)

Jobin ystävien ajatuksena oli että Job on varmasti tehnyt jotain syntiä koska muutoin Jumala ei tätä niin rankaisisi. Näiden "ystävien" tarkoituksena — ainakin osittain — oli toimia Jumalan "puhemiehinä" ja paljastaa Jobin synti. He olivat kuitenkin, kuten kirja esittää, vääriä todistajia ja Jumala vaientaa heidät.

Mielenkiintoista on se, että Jeesus tunnustaa sen mahdollisuuden, että uskova loukkaa toista ja että tätä joudutaan selvittämään. Hän myös tunnustaa että asiaan ei myöskään aina löydy ratkaisua. Tämä paljastaa että "paluu alkuseurakunnan aikaan" -ajattelu ei välttämättä kanna kovin pitkälle; heillä oli omat ongelmansa.

Joitakin vuosia sitten luin koulutehtävänä kirjan, jonka keskeisin ajatus oli että meidän tulee antaa anteeksi jo ennen kuin toiset pyytävät sitä. Vaikka kannatankin ajatusta, voi se pitkälle vietynä johtaa epäterveeseen rajattomuuteen ja mahdollistaa hyväksikäytön. Annamme anteeksi, kyllä, mutta myös käsittelemme asiat ja nostamme epäkohdat esiin.

Kahden tai kolmen todistajan mukana-olo tarkoittaa myös sitä, että keskustelu on puolueeton: asiahan saattaa kääntyä toisinpäin. Jeesus toisaalla opettaa että on syytä sopia asia ennen kuin on oikeudessa, koska muuten tuomari heittää sinut vankilaan. Suomalaista mediaa ulkomailta seuranneena huomasin noin vuosi-pari sitten että lehdistössä puhuttiin paljon narsismista ja luonnehäiriöistä. Samoja huomioita tehtiin ymmärtääkseni myös kristillisessä mediassa. Hyvä että näistä puhutaan, parempi että näistä uskalletaan puhua seurakuntakontekstissa. (Eräs entinen opettajani puhui lohikäärmeistä seurakunnassa.)

Matteuksen teksti haastaa ainakin kolmeen asiaan:

1. Käsittele ongelmasi henkilökohtaisesti niiden kanssa keitä se koskee.
2. Hanki luotettavia ystäviä joihin voit nojata sitten kun hankala tilanne tulee vastaan.
3. Ole itse luotettava ystävä: älä levitä juoruja, pyri puolueettomuuteen, ole kärsivällinen äläkä ole kärkäs syyttelemään tai tuomitsemaan toisia.

Tämän pohjalta kysynkin, että tunnetko jonku jonka rinnalle sinun pitäisi astua, tukemaan ja kantamaan sekä puolustamaan häntä? Jonkun jota kohdellaan mielestäsi epäreilusti mutta joka ei jostain syystä halua tai pysty itse pitämään omista rajoistaan terveellä tavalla kiinni?