Teen neljättä vuotta väitöskirjatutkimusta UT:n eksegetiikassa. Tunnen joitakin kymmeniä UT:n väitöskirjatutkijoita, enkä ole vielä törmännyt sellaiseen, jonka mielestä maisteriopinnot antoivat riittävän pohjan jatko-opinnoille. Saman kuulin myös kollegalta jonka kanssa jaan toimiston, ja jolla on kolme (3!!) maisteritutkintoa pohjalla.
En silti vähättele maisteritutkinnon merkitystä, ja se onkin perusreitti väitöskirjaopintoihin. Jos mietin omia maisteriopintojani ja niiden hyödyllisyyttä, kielitaidon hankkiminen oli avainasemassa (henkilösuhteiden luomisen ja omaan itseen tutkijana tutustumisen lisäksi). Olin opiskellut "kandiopinnoissa" neljä vuotta kreikkaa ja kolme hepreaa, mutta en jostain syystä pitänyt kielitaitoa yllä valmistumisen jälkeen.
Opetin 6 vuotta raamattukoulussa ja saarnasin seurakunnassa säännöllisesti, mutta en juurikaan tehnyt eksegeesejä tuona aikana. Alkukielten käyttö rajoittui yksittäisten tekstijaksojen summittaiseen kääntämiseen, ja, totta kai, sanatutkimukseen. Maisteriopinnoissani jouduin käytännössä opettelemaan heprean uudelleen, kreikassa läpäisin lähtötasotentin pienellä kertauksella (Mouncen Basics of Biblical Greek).
Erityisesti heprean opettajani, Jordan Scheetz, toistuvasti painotti kuinka hölmöä on jos nyt hassaamme kielitaidon kun olemme sen vaivalla hankkineet (sanoi saman mutta positiivisesta näkökulmasta). Heti lähtö- ja edistyneemmän tason kurssien jälkeen opiskelimme molempia kieliä osana eksegeettisiä kursseja — ja toisinpäin: kaikki eksegeettiset kurssit olivat kielikursseja. Tämä menetelmä jotenkin junttasi kielitaidon eri tavalla päähän, ja sai sen vaikuttamaan muutenkin luonnollisemmalta ja käyttökelpoisemmalta (kiitos Drake Williams!). Tämä siis sellaiselta, joka ei lähesty kieliä yleensäkään säännöistä käsin vaan lukemalla, intuitiivisesti.
Olisinko päässyt tohtoriohjelmaan ilman kielitaitoa? Ehkäpä, en tosin välttämättä nykyiseen yliopistooni. On mahdollista väitellä UT:n eksegetiikasta osaamatta kreikkaa. Tämä on melko surullista, sillä vain kielen jotenkin hallitseva voi ymmärtää kuinka paljon siinä menettää. Tästä syystä jotkut proffat laittavat väitöstilaisuudessa väitöstyötään puolustavan eteen kreikankielisen UT:n ja vaativat kääntämään jonkin jakson ilman apuvälineitä.
Enkä kirjoita tätä vain tohtoriopiskelijat mielessä, vaan näiden omien kokemusten myötä on syntynyt jonkinasteinen vakaumus, että hermeneutiikan ohella alkukielten opetus on keskeisintä. (Mielessä Juha Hynnisen laulu: Ilman kreikkaa / pastori veikkaa / tai ei tiedä / ollenkaan.) Ehkä minun täytyy tehdä vielä vähän töitä tämän eteen etten syyllistäisi, vaan osaisin rohkaista ja innostaa kuten minua on innostettu. Ehkä se syntyy pitkässä juoksussa oman työn ja esimerkin sivutuotteena?
Sillä välin, tässä linkki resurssiin josta voi päivittäin katsoa hyvin yksinkertaisen 2 minuutin videon (englanniksi). Samasta osoitteesta voi myös tilata muistutuksen omaan sähköpostiin. Ja tässä työnäyte tältä päivältä kyseiseltä sivustolta.
22.10.2016
8.10.2016
Vielä kerran: Hengellä täyttyminen ja Efesolaiskirje 5:18-22
Efesolaiskirjeen viidennen luvun "Täyttykää Hengellä!" -käskyn ympärille liittyy muutamia erilaisia tulkintoja, jotka riippuvat siitä, miten jakeesta 19 alkava partisiippirimpsu ymmärretään. Ovatko partisiipit imperatiivisia ("Puhukaa… laulakaa… musisoikaa… kiittäkää…") vai kuvaavatko ne pääverbin ("Täyttykää") toimintaa jollakin tavalla? Kysymys on mielenkiintoinen kahdesta syystä: (1) Annetaanko meille tässä ohjeita siitä, kuinka Hengellä voidaan täyttyä? (2) Liittyykö jakeessa 21 ilmaistu ajatus alamaisuudesta toinen toisellemme jotenkin ajatukseen Hengellä täyttymisestä vai aloittaako se uuden teeman?
Tämän lisäksi Runge esittää, että nominatiivin partisiipit voidaan jakaa karkeasti kahteen eri ryhmään sen mukaan, esiintyykö partisiippi ennen pääverbiä vai sen jälkeen. Ennen pääverbiä esiintyvät nominatiivin partisiipit ovat taustoittavia (circumstantial frame for the action of the main verb) kun taas pääverbin jälkeen esiintyvät partisiipit kuvailevat ja modifioivat pääverbin toimintaa. Ymmärrän tämän niin, että Ef. 5:18-22:n tapauksessa partisiippirimpsu ei voi kuvata keinoa Hengellä täyttymiseen — jotakin, mitä tehdään, jotta pääverbin ilmaisema toiminta voidaan saavuttaa. (By the way: tämä on mielestäni mahdotonta jo sen tähden, että täyttymisen ajatus ilmaistaan kreikaksi passiivimuotoisella pääverbillä). Samalla partisiippirimpsu voi kuitenkin kuvata sitä, miltä täyttyminen näyttää. Viidennen luvun partisiipit eivät siis ilmaise väistämättä myöskään seurausta pääverbin ilmaisemasta toiminnasta (eli: "Täyttykää … sillä seurauksella, että puhutte…"). Parasta olisi siis varmaankin kääntää: "Täyttykää … puhuen, laulaen…", koska tämä jättää syy-seuraus -suhteen auki. Partisiipin käyttäminen on Paavalin puolelta valinta jättää meitä kiinnostava kysymys hieman ilmaan roikkumaan: Paavali haluaa painottaa vain pääverbin ajatusta — sitä, että meidän tulee täyttyä.
Mitä tulee alussa esitettyyn toiseen kysymykseen, edellisen pohjalta on selvää, että jakeen 21 sanat: "ollen toinen toisillenne alamaiset Kristuksen pelossa" ovat sen kuvaamista, miltä Hengellä täyttyminen näyttää. Tämän viimeisen partisiipin eristämiselle muista partisiipeista ei ole mitään perusteita. Hengellä täyttyminen ei siis ilmene pelkästään hengellisinä lauluina ja kiitollisuutena vaan toinen toiselle alamaiseksi asettumisena, palvelemisena ja pyytettömänä rakastamisena. Hengellä täyttyminen ei ole "trippi", kokemus itseä varten, vaan se johtaa Hengen hedelmään. Muussa tapauksessa voi tuskin puhua Henkeä täynnä olevasta kristitystä [Toim. huom. Tämä ei ole mikään kannanotto kokemuksellisuutta vastaan sinänsä — kirjoittaja on Hengen toimintaan vahvasti uskova kristitty, jota Suomessa käynnissä oleva polarisointi ärsyttää suunnattomasti].
Mielenkiintoista on myös se, että alkutekstissä jakeet 21 ja 22 ovat toisistaan riippuvaisia - jakeessa 22 ei ole erikseen verbiä, vaan se täytyy lisätä jakeesta 21. Näin ollen alamaisuus toinen toisille määrittää sitä, mitä miesten ja naisten välisestä suhteesta sanotaan. Lukujakoa ei siis voi vetää myöskään jakeiden 21 ja 22 väliin — ikään kuin jakeesta 22 eteenpäin naisia käskettäisiin erikseen olemaan miehilleen alamaisia, vaan ajatus toinen toiselle alamaisuudesta (siis: mies naiselle ja nainen miehelle — ihan siltä varalta, että joku ei ymmärtänyt) määrittää myös sitä, kuinka jakeesta 22 alkavat ohjeet ymmärretään. Jakeiden 5:22– ylen määrin komplementaristinen tulkinta (mies johtaa, nainen alistuu) on siis vähintäänkin kyseenalainen. Mutta tämä olisi kokonaan toisen postauksen aihe...
18 καὶ μὴ μεθύσκεσθε οἴνῳ, ἐν ᾧ ἐστιν ἀσωτία, ἀλλὰ πληροῦσθε [pääverbi] ἐν πνεύματι, 19 λαλοῦντες [partisiippi] ἑαυτοῖς [ἐν] ψαλμοῖς καὶ ὕμνοις καὶ ᾠδαῖς πνευματικαῖς, ᾄδοντες [partisiippi] καὶ ψάλλοντες [partisiippi] τῇ καρδίᾳ ὑμῶν τῷ κυρίῳ, 20 εὐχαριστοῦντες [partisiippi] πάντοτε ὑπὲρ πάντων ἐν ὀνόματι τοῦ κυρίου ἡμῶν Ἰησοῦ Χριστοῦ τῷ θεῷ καὶ πατρί, 21 ὑποτασσόμενοι [partisiippi] ἀλλήλοις ἐν φόβῳ ⸀Χριστοῦ, 22 αἱ γυναῖκες [ei verbiä] τοῖς ἰδίοις ἀνδράσιν ὡς τῷ κυρίῳ…Steven Rungen (Discourse Grammar of the Greek New Testament) mukaan partisiipit ovat aina alisteisia pääverbin toiminnalle. Näinhän meille on opetettu. Mutta olemmekohan aivan ymmärtäneet, mitä tämä tarkoittaa? Rungen mukaan partisiipin käyttäminen ilmaisee aina kirjoittajan valintaa olla käyttämättä finiittistä verbimuotoa. Efesolaiskirjeen viiden luvun tapauksessa kirjoittaja on valinnut tehdä partisiipeilla ilmaistusta toiminnasta alisteista pääverbille, joka tässä tapauksessa on "Täyttykää!" Partisiipit kuvaavat siis sitä, miltä tällaisen käskyn toteutuminen näyttää.
Tämän lisäksi Runge esittää, että nominatiivin partisiipit voidaan jakaa karkeasti kahteen eri ryhmään sen mukaan, esiintyykö partisiippi ennen pääverbiä vai sen jälkeen. Ennen pääverbiä esiintyvät nominatiivin partisiipit ovat taustoittavia (circumstantial frame for the action of the main verb) kun taas pääverbin jälkeen esiintyvät partisiipit kuvailevat ja modifioivat pääverbin toimintaa. Ymmärrän tämän niin, että Ef. 5:18-22:n tapauksessa partisiippirimpsu ei voi kuvata keinoa Hengellä täyttymiseen — jotakin, mitä tehdään, jotta pääverbin ilmaisema toiminta voidaan saavuttaa. (By the way: tämä on mielestäni mahdotonta jo sen tähden, että täyttymisen ajatus ilmaistaan kreikaksi passiivimuotoisella pääverbillä). Samalla partisiippirimpsu voi kuitenkin kuvata sitä, miltä täyttyminen näyttää. Viidennen luvun partisiipit eivät siis ilmaise väistämättä myöskään seurausta pääverbin ilmaisemasta toiminnasta (eli: "Täyttykää … sillä seurauksella, että puhutte…"). Parasta olisi siis varmaankin kääntää: "Täyttykää … puhuen, laulaen…", koska tämä jättää syy-seuraus -suhteen auki. Partisiipin käyttäminen on Paavalin puolelta valinta jättää meitä kiinnostava kysymys hieman ilmaan roikkumaan: Paavali haluaa painottaa vain pääverbin ajatusta — sitä, että meidän tulee täyttyä.
Mitä tulee alussa esitettyyn toiseen kysymykseen, edellisen pohjalta on selvää, että jakeen 21 sanat: "ollen toinen toisillenne alamaiset Kristuksen pelossa" ovat sen kuvaamista, miltä Hengellä täyttyminen näyttää. Tämän viimeisen partisiipin eristämiselle muista partisiipeista ei ole mitään perusteita. Hengellä täyttyminen ei siis ilmene pelkästään hengellisinä lauluina ja kiitollisuutena vaan toinen toiselle alamaiseksi asettumisena, palvelemisena ja pyytettömänä rakastamisena. Hengellä täyttyminen ei ole "trippi", kokemus itseä varten, vaan se johtaa Hengen hedelmään. Muussa tapauksessa voi tuskin puhua Henkeä täynnä olevasta kristitystä [Toim. huom. Tämä ei ole mikään kannanotto kokemuksellisuutta vastaan sinänsä — kirjoittaja on Hengen toimintaan vahvasti uskova kristitty, jota Suomessa käynnissä oleva polarisointi ärsyttää suunnattomasti].
Mielenkiintoista on myös se, että alkutekstissä jakeet 21 ja 22 ovat toisistaan riippuvaisia - jakeessa 22 ei ole erikseen verbiä, vaan se täytyy lisätä jakeesta 21. Näin ollen alamaisuus toinen toisille määrittää sitä, mitä miesten ja naisten välisestä suhteesta sanotaan. Lukujakoa ei siis voi vetää myöskään jakeiden 21 ja 22 väliin — ikään kuin jakeesta 22 eteenpäin naisia käskettäisiin erikseen olemaan miehilleen alamaisia, vaan ajatus toinen toiselle alamaisuudesta (siis: mies naiselle ja nainen miehelle — ihan siltä varalta, että joku ei ymmärtänyt) määrittää myös sitä, kuinka jakeesta 22 alkavat ohjeet ymmärretään. Jakeiden 5:22– ylen määrin komplementaristinen tulkinta (mies johtaa, nainen alistuu) on siis vähintäänkin kyseenalainen. Mutta tämä olisi kokonaan toisen postauksen aihe...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)