12.10.2021

Arvio Matthew Thiessenin Jesus and the Forces of Death -kirjasta

Miqveh, rituaaliseen puhdistautumiseen käytetty allas
Sain vihdoin aikaiseksi lukea Matthew Thiessenin erittäin paljon kehutun kirjan Jesus and the Forces of Death (Baker Academic, 2020). Thiessen pyrkii todistamaan että Jeesus ei suinkaan kumoa rituaalisen puhtauden käsitettä juutalaisuudessa tai toimi tätä vastaan, vaan päinvastoin, hän käsittelee epäpuhtauden poistamalla sen juurisyyn, kuoleman. Ajatus on ehkä monille UT:n lukijoille vieras, mutta on ollut vain ajan kysymys milloin joku soveltaa Jacob Milgromin yms. työtä evankeliumitutkimukseen.

Matthew Thiessen pyrkii selittämään miten juutalaisten rituaalisen puhtauden säännökset toimivat suojelevana järjestelmänä yhteiskunnassa. Toki säädösten keskiössä oli Jerusalemin temppelin pyhyyden suojeleminen, mutta tämä vastaavasti oli myös ihmisten etu: mikäli kansa tahraisi temppelin pyhyyden, olisi Jumalan poistettava kansa tahraamasta temppeliä ja maata. Näin ollen rituaalisen puhtauden järjestelmä toimi kansaa suojelevana tekijänä ja oli keskeinen osa juutalaisuutta.

Thiessen esittää että rituaalisen epäpuhtauden tasoja oli kolme, ja ne toimivat hierarkkisesti: alimmalla tasolla oli genitaalinen epäpuhtaus, sitten lepra (ei moderni lepra vaan jonkinlainen ihosairaus), sitten kuolema. Taksonomia perustuu myöhempään rabbiiniseen tulkintaan (Mishna), mutta on validi tapa arvioida Kolmannen Mooseksen kirjan puhtauskäsitystä. 
Thiessen toistaa useassa kohtaa Jacob Milgromin oppeja, mutta ei suinkaan kritiikittömästi. Keskeisin lienee sen ajatuksen alleviivaaminen, että rituaalinen puhtaus ja pyhyys eivät ole synonyymisiä käsitteitä, eivätkä myöskään profaanius ja epäpuhtaus. Näistä syntyy kaksi vastakohtaista käsiteparia:

Pyhyys vs. profaanius
Puhtaus vs. epäpuhtaus

Keskeistä näissä kategorioissa on nähdä Jerusalemin Temppeli sekä pyhänä että puhtaana paikkana. Maantieteellisesti katsoen mitä kauemmas Temppelistä mennään, sitä profaanimpi tai vähemmän pyhä paikka/asia oli. Mutta tämä ei ole syntikysymys. Profaani talo on tavallinen talo – sen ei tarvinnut eikä se voinutkaan olla pyhä. Miksi? Koska pyhä talo vaati rituaalista puhtautta. Tämä ei ollut normaalitila. Edes pappien ei tarvinnut olla rituaalisesti puhtaita. Ainoastaan silloin kun he menivät temppeliin, piti heidän puhdistautua. Ja sama päti kaikkiin kansalaisiin. Pappien tehtävä oli valvoa näiden kahden rajan toimivuutta: pyhästä ei saanut tulla profaania, epäpuhdas ei saanut turmella pyhää. Nämä kriteerit selittävät hyvin juutalaisten uhrikäytäntöä.

Rituaalinen epäpuhtaus ei siis ollut syntikäsite, vaan tyypillisesti normaaliin elämään kuuluva ohimenevä vaihe, joka ei vaatinut erityistä puhdistautumista. Joskus epäpuhtauden tila väistyi jo seuraavana päivänä (yöllinen siemensyöksy, seksi..), joskus viikon päästä (kuukautiset). Mutta pitkittyneemmänkin epäpuhtauden aikana henkilö saattoi pestä kätensä, jonka ansiosta hän tuli väliaikaisesti ei-epäpuhtaaksi ja saattoi osallistua yhteiskunnan normaaleihin toimintoihin (esim. verenvuototautinen nainen, Mark 5), mutta ei tietenkään mennä temppeliin koska se vaati erityistä puhtautta. Suosittelen tutustumaan kirjaan ja sen kautta juutalaisten puhtaussäännöksiin – Thiessenin selvitys kumoaa täysin aiemmat yksioikoiset selitysmallit.

Lopuksi. Hieman säpsähdin kun Thiessen yrittää selittää rituaalisen puhtauden käsitettä modernin vertauskuvan avulla: "me emme toivo sellaisten ihmisten vierailevan sairaaloissa joiden immuniteetti on heikentynyt. Muutoin he saattaisivat tartuttaa sairauden vieraillessaan sairaalassa. Ainoastaan kaikkein välinpitämättömin ihminen voisi tulkita tämä kehotuksen loukkaavana rajoituksena. Sen sijaan kehotuksen takana on halu pyrkiä suojelemaan [heikoimpia ihmisiä." (72, oma suomennos). En osaa olla lukematta tätä osana tätä aikaa ja tilannetta jossa me elämme. Valitettavan monet kristityt vetoavat "vapauden" käsitteeseen ja vastustavat kaikkea rajoitustoimia. Kieli poskessa sorvasin seuraavan julkilausuman, koska se ilmentää miten minä kuulen rokotekriittisten julistuksen:

"Me rokottamattomat haluamme vierailla sairaaloissa vaikka saatamme olla taudinkantajia ja -tartuttajia. Emme välitä jos joku sairastuu meidän vuoksemme. Olemme ylpeästi välinpitämättömiä ja tulemme tulkitsemaan maskipakon, rokotepassin ja kaikki muut vastaavat keinot ihmisoikeuksia loukkaavina rajoituksina. Meille kristittyinä olemisessa keskeistä on henkilökohtaisen vapauden säilyttäminen, ja tämän puolesta olemme valmiita vaikka rikkomaan lakia."

Koska parodia on hankala genre, on selvennettävä että tämä julistus ei heijasta omia ajatukseni.

17.9.2021

Lähetyksen kaksoiskäsky

Matteuksen evankeliumin 28:19–20 on nimetty lähetyskäskyksi syistä, joiden historiallisia juuria en tiedä. Englanniksikin se on "Great Commission," eli suuri lähettäminen. Tässä tarkastelen jaksoa 19–20a, jonka käännöksissä tyypillisesti esiintyy peräti neljä tekemiseen liittyvää käskymuotoa.


KR92 

KR92 kuvastaa hyvin verbien samanarvoisuutta:

Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea...
Kreikankielisessä tekstissä vain yksi näistä on predikaatti, ja se on "tehkää" (μαθητεύσατε) joka on käskymuodossa. Muut kolme verbiä ovat partisiippeja, jotka ovat siis kreikan ilmaisuvoimaisimpia verbimuotoja. Tässä tapauksessa kaikki kolme partisiippia kertovat jotakin toiminnasta eli ovat adverbiaalisia. Ohessa tätä on demonstroitu lausediagrammilla, jonka muotoilussa on otettu suuria vapauksia pointin korostamiseksi:

siis
[te] | tehkää opetuslapsiksi | kansat
             / menkää                      / kaikki
            / kastakaa
          / opettakaa


Päähuomio ei ole "menemisessä" siitäkään huolimatta, että ko. sana esiintyy ensimmäisenä lauseessa. Stephen Runge selittää että diskurssianalyysissä ilmiö on tunnettu: ennen predikaattia sijoitettu partisiippi taustoittaa toimintaa. Vastaavaa ilmiötä voitaisiin verrata genetivus absolutus -partisiippeihin, jotka ovat tyypillisesti lauseen alussa ja ilmaisevat aikaa suhteessa pääverbin toimintaan. Esim. kuvitteellisessa esimerkissä tämä olisi "mentyään... hän söi kalaa..." jolloin päähuomio on syömisellä. 

Rungen & Levinsohnin (kiitos Riku Levinsohnin suosituksesta useampi vuosi sitten!) edustamassa diskurssianalyyttisessä tarkastelussa kysytään, että kun toiminta kerran olisi voitu esittää predikaatilla, niin miksi kirjoittaja ei ole tehnyt niin? Eli miksi Matteus ei ole kuvannut "menemistä" ja muita oleellisia verbejä käskymuodossa:
siis
[te] | menkää | x
[ja]
[te] | tehkää opetuslapsiksi | kansat
[ja]                                          / kaikki
[te] | kastakaa ...
[ja]
[te] | opettakaa ...

Oheinen kuvaus kertoisi siis tekstistä, jossa kaikki toiminta on yhtä arvokasta, ellei järjestykselle anneta erityistä merkitystä. Runge väittää että kyse ei ole niinkään valinnasta käyttää partisiippia kuin valinnasta olla käyttämättä predikaattia. Toisin sanoen, kirjoittaja on valinnut ainoastaan yhden predikaatin korostaakseen kaikkein oleellisinta toimintaa, opetuslapseuttamista. Näin ollen partisiipit määrittävät millä tavalla tai millaisissa olosuhteissa tuo toiminta tapahtuu.

UT2020 

Edellä kuvattu ilmiö näkyy jokseenkin selvästi UT2020 -käännöksessä, joka on tulkinnut jälkimmäiset kaksi partisiippia keinoa ilmaiseviksi:
Menkää siis ja tehkää kaikista kansoista minun oppilaitani. Tehkää se kastamalla heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heidät noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.
UT2020 näyttää pelkistettynä lausediagrammina seuraavalta:
siis
[te] | menkää | x
[ja]
[te] | tehkää oppilaitani | kansoista
ø
[te] | tehkää | se
            /
           /        /kastamalla ...
          / –– [ja]
                    \opettamalla ...

Kieli posksessa pohdin voisiko UT2020 kaltaista menkää-ja-tehkää rakennetta kutsua "Lähetyksen kaksoiskäskyksi?" Pointti mitä yritän alleviivata tässä on se, että "meneminen" ei ole Jeesuksen käskyn keskiössä. Jeesus antoi tämän käskyn ensimmäisille opetuslapsille jotka olivat saapuneet ylösnousemuksen jälkeen sille vuorelle jolle hän oli itse käskenyt heidän tulla. Reiska 10 lukua aikaisemmin Jeesus oli ollut lähimpien opetuslasten kanssa vuorella missä yksi heistä ehdotti hengellisen kokemuksen jälkeen majapaikkojen rakentamista. Silloinkin Jeesus ohjasi heidät lempeästi alas vuorelta ja ihmisten pariin (Matt 17). En siis tarkoita että "meneminen" tai "lähteminen" olisi jotenkin väärin tämän tekstin nojalla, mutta Jeesuksen käskyn täyttämistä se ei ole – ellei lähteminen liity opetuslapseuttamiseen.

Oma ehdotus

Oma dynaaminen käännös ei ehkä eroa merkittävältä osin aiemmasta, mutta pakkohan tässä on vastata omaan huutoon:

Siis, lähtekää [pois täältä vuorelta] – tehkää kaikki kansat [minun] opetuslapsiksi kastamalla ja opettamalla heille...

Meneminen on yhä käskymuodossa johtuen kontekstista (Jeesuksen käsky), mutta se on asetettu kategoriaan "taustatietoa." Näin pääverbin ajatus opetuslapseuttamisesta on saatu suojeltua ja määriteltyä sen toiminta kahden keinoa ilmaisevan partisiipin avulla:

siis
[te] | lähtekää ...
             / [täältä]
ø
[te] | tehkää opetuslapsiksi ...
            /
          /     /kastamalla ...
        / –– [ja]
                \opettamalla ...


Vielä viimeisenä huomiota voitaisiin esittää että vaikka rakenne korostaa kastamisen ja opettamisen yhtäläistä tärkeyttä, järjestysero on looginen: kristilliseen uskoon kastetaan, kristillisessä uskossa kasvetaan opettamisen kautta.

Ps. Tulipa mieleen että käsky on näinkin suorasukaisesti suomennettu ja välttäen menemiseen liittyvä käskymuoto: "Mentyänne tehkää... kastamalla ja opettamalla..." Minulla ei ole niinkään ongelmaa käskymuodon kanssa koska se tulee mukaan kaikkiin verbimuotoihin kontekstin kautta, joten seison oman käännökseni takana kunnes toisin todistetaan.


Lähteet/lisätietoa

Levinsohn, Stephen. Discourse Features of New Testament Greek: A Coursebook. 2nd ed. Dallas, TX: Summer Institute of Linguistics, 2000.

Runge, Steven E. Discourse grammar of the Greek New Testament: a practical introduction for teaching and exegesis. Peabody, MA: Hendrickson, 2010.

Runge, Steven E., and Christopher J. Fresch, eds. The Greek Verb Revisited: A Fresh Approach for Biblical Exegesis. Lexham Press, 2016.



 

22.2.2021

Laupias sinimusta

Usein Raamatun selittäjillä on omat lempitekstinsä. Tiedättehän sen saarnan, jonka hän pitää aina? Sen, jossa kerrotaan jokin syvällinen salaisuus, joka ei ole vielä auennut tavalliselle lukijalle. Sen, jossa lainataan jotain alkukielen sanaa ja viitataan sen erityiseen merkitykseen? Tai sen, joka pohjaa Kenneth Baileyn työlle Lähi-idän paimentolaisheimojen parissa? Tai sen, jonka selitys nojaa rabbiiniseen perinteeseen. Ne – ne vasta hienoja kertomuksia ovat, koska ne ovat niitä juutalaisia. Ja Jeesuskin oli juutalainen ja rabbi. No, aina ne saarnat eivät mene kohdalleen, mutta joskus ne "siunaavat." Walter C. Kaiser Jr. sanoisi, "Good for the blessing, bad for the text." Yksi sellainen kertomus, jonka kuka tahansa tavallinen lukija ymmärtää mutta jonka Raamatun selittäjä sekoittaa, on kertomus Laupiaasta Samarialaisesta – itsensä suuren rabbin kertomana (Luuk 10:25–37).

Laupias samarialainen, afrikkalainen versio
https://www.flickr.com/photos/timkubacki/

No – tässä jutussa esiintyy kertojan lisäksi neljä keskeistä henkilöä: pappi, leeviläinen, samarialainen mies, sekä – tietenkin – ryöstetty mies. Lisäksi kertomuksessa on majatalon isäntä sekä joukko rosvoja. Jälkimmäiset tekevät velvollisuutensa eli toimivat roolistaan käsin: varkaat varastavat ja pahoinpitelevät, majatalon isäntä majoittaa ja hoitaa. Myös uhrin voidaan ajatella toimivan roolistaan käsin – hän ei sano mitään, hän ei tee mitään. Hän makaa tiellä pahoinpideltynä, ja sitten hän makaa sängyssä hoidettuna.

Niinpä tarina keskittyy kolmeen mieheen, ja kuulemme päässämme vanhan vitsin jolla on monta muotoa: rabbi, pappi ja ateisti meni baariin... suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen... Niinpä tavallinen lukija tietää jo valmiiksi, että viimeinen näistä sisältää jonkinlaisen käänteen tai yllätyksen. Kolmas kerta toden sanoo. Ei kahta ilman kolmatta.

Tässä kohtaa Raamatun selittäjä astuu sisään ja alkaa pohtimaan suomalaisen ja ruotsalaisen erityispiirteitä, tai selittämään miten pappi eroaa rabbista ja missä kohtaa ne ovat samanlaisia. Aivan kuin pappi ja leeviläinen olisivat jotenkin olleet poikkeusasemassa. Ja tässä on suurin juju: vetoamalla papin ja leeviläisen virkaan liittyviin puhtausvaatimuksiin, Raamatun selittäjät tekevät kertomuksen tyhjäksi. Ei samarialainen mies ole mitenkään erityinen "lähimmäinen" – hänellä vain ei satu olemaan tekosyytä!

Mutta tavallinen lukija tietää, että kertomuksen yllätys on se, että nämä heput joilla on uskonnolliset tittelit eivät tee mitään. He ovat "leipäpappeja" jotka hoitavat virkaansa mutta jotka eivät ole kiinnostuneita ihmisistä. Siis aivan kuin fariseukset... Tämä juuri on Jeesuksen kertomuksen keskeisin pointti! Tai siis se ensimmäinen: uskonnolliselta näyttävät ihmiset eivät aina sitä ole sisäisesti. No, Raamatun selittäjän tulisi tietää, että nyt se hieno rabbiininen perinne ei vahvista papin ja leeviläisen erityisasemaa vaan päinvastoin velvoittaa heitä auttamaan miestä – jopa hautaamaan hänet. (Eikä se epäpuhtaus niin paha ole, sen hoitamiseen on aina keinot, ja temppelissä on aina varamiehitys sellaisten tilanteiden varalle.)

Toisaalta "tavallinen lukija" ei välttämättä automaattisesti tiedä, mitä erityistä kertomuksen "norjalaisessa" sitten oikein on. Mutta hän arvaa, että samarialaiset eivät todennäköisesti olleet niitä, joista kerrottiin sankaritarinoita. He olivat meidän aikamme (laita rasti ruutuun kuka se sinulle olisi):
  • Koulukiusaaja
  • Sinimusta
  • Romani
  • Maahanmuuttaja
  • Influensseri
  • Kehitysvammainen
  • Transvestiitti
  • Joku muu, mikä...
Tämä suhteellisen suppea listaa kuvaa niitä ihmisryhmiä, joita kohtaan kulttuurissamme esiintyy ennakkokäsityksiä. Ehkä jaan joitakin niistä ennakkoluuloista (erityisesti liittyen influenssereihin, joista monien ajattelen olevan onnenonkijoita, joita kiinnostaa vain oma menestys mahdollisimman vähällä työllä – tai rikkaan puolison löytäminen), mutta oleellista on kysyä: tekeekö ennakkoluulosi sinusta paremman uskovan? Jeesuksen ajan ihmisillä olisi ollut vastaavia ajatuksia suhteessa samarialaisia kohtaan, toki eri syistä. Tarinan yllätys on se, että joskus epätodennäköiset ihmiset ovat niitä jotka osoittautuvat "lähimmäisiksi," niiksi, jotka huolehtivat siitä jonka kaikki muut ohittavat.

Todelliset opetuslapset ovat niitä epätodennäköisiä ihmisiä. He ovat ehkä "samarialaisia" toisten silmissä, mutta se ei estä heitä toimimasta oikein. Todelliset uskovaiset eivät etsi sosiaalista asemaa ja erinomaisuutta ihmisten silmissä. He eivät yritä näyttää uskovaisilta. He tekevät toisille niin kuin haluaisivat toisten heille tekevän. He tekevät toisille niin kuin Jeesus on tehnyt heille. Ja me kaikki voimme tulla sellaisiksi, kunhan lakkaamme etsimästä sosiaalista asemaa ja arvostusta uskovaisuutemme avulla. Meidän tulee suostua samarialaisen asemaan, olla valmis olemaan hylkiö Jeesuksen ja lähimmäisemme tähden.

Ja vielä rautalangasta: Laupiaan samarilaisen kertomus ei selity analysoimalla ketä leeviläiset tai papit ovat, he ovat sivuroolissa ja ainoastaan korostavat uskonnollisten ihmisten ulkokultaisuutta. He ovat kuin se "lainopettaja" (Lk 10:26) joka "halusi panna jeesuksen koetukselle" vain osoittaakseen kuinka hurskas itse on. Kertomuksen sankareita ovat kaikki ne, joita tämä uskonnollinen ihminen pitäisi itseään alempana. Ja sen pitäisi kirvellä.

Lähteet:
Bauckham, Richard – Jesus and the Eyewitnesses
Marshall, I. H. – Luke (NIGTC)
Thiessen, Matthew – https://onscript.study/podcast/matthew-thiessen-jesus-and-the-forces-of-death/

Kaiserin anekdootista saan kiittää entistä opettajaani, rehtori Simo Lintistä joka oli ollut hänen oppilaansa. Paljon tekstissä esiintyvästä materiaalista kumpuaa David Moffittin ja Elizabeth Shivelyn vetämästä tohtorikoulutettavien tutkijaryhmästä St Andrewsin yliopistossa, Skotlannissa, jossa tutustuimme mm. Jacob Milgromin työhön synnistä ja rituaalisesta epäpuhtaudesta 3 Moos pohjalta.