14.7.2022

Kolme asiaa: Evankeliumit

Evankeliumien “kolme asiaa jotka sinun pitäisi tietää” eivät ole niinkään historiallisia kuin tulkintaan liittyviä seikkoja. Ne ovat: Evankeliumit ovat Jeesuksen elämäkertoja, evankeliumit ovat ajattomia tekstejä, evankeliumit kertovat missiosta. Oikein ymmärrettynä ensimmäinen seikka pitää sisällään seuraavat kaksi muuta, mutta ne ovat niin isoja asioita että molemmat ansaitsevat itsenäisen tarkastelun. Johdantoartikkeli tähän sarjaan löytyy täältä: Kolme asiaa.

NOTE: Seuraavassa raakaluonnos lähinnä muistiinpanoina. En halua käyttää liikaa aikaa tähän vaiheeseen mikäli selviää että jonkin muun asian olisi syytä nousta tälle listalle.

1. Jeesuksen elämäkertoja

Jokainen joka on lukenut Anne Frankin päiväkirjan, Steve Jobsin muistelmat tai minkä tahansa kristillisen elämätarinan ei välttämättä osaa yhdistää evankeliumitekstejä elämäkerroiksi. Samasta syystä saksalainen tutkija Rudolf Bultmann väitti, että evankeliumeja ei voida kirjallisesti verrata mihinkään muuhun lajiin. Hänen mukaansa evankeliumit ovat “sui generis”, omassa luokassaan. Tämä arvio palveli bultmannilaisen tulkinnan tarkoituksia vuosikymmeniä, sillä se mahdollisti evankeliumien lukemisen varhaisen seurakunnan silmälasein. Keskeinen kysymys ei enää ollut mitä Jeesus oli tehnyt, vaan millainen usko alkuseurakunnassa syntyi ja miksi. Bultmann kuuluisasti väitti, että “evankeliumeissa ei ole yhtään sanaa Jeesukselta, mutta se sisältää monta sanaa Jeesuksesta” (ulkomuistista, tarkista lainaus). Tai, “saarnaajasta tuli saarnattu.”

Vaikka Bultmannin vaikutus on yhä vahva kriittisessä tutkimuksessa, yhä useampi tutkija on vakuuttunut että evankeliumit todella pitävät sisällään todellisia kertomuksia Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Suurin ansio menee Richard Burridgelle, anglikaanipapille ja -teologille joka havaitsi että modernit elämäkerrat ovat verrattain nuori ilmiö. Evankeliumit – erityisesti Matteus, Markus ja Luukas – muistuttavat oman aikansa kreikkalais-roomalaisia elämäkertoja eivätkä näin ollen kuulu “sui generis” -kategoriaan.

Moderneilla ja antiikin elämäkerroilla on lukuisia eroja, joiden listauksen käyn tarkemmin myöhemmin läpi. Tässä vain muutama huomio jotka alleviivaavat havaintoa. Ensinnäkään, antiikin elämäkerrat eivät tuo esiin päähenkilön psykologiaa eli sisäisen maailman pohdintoja. Pystymme päättelemään henkilön aikeet ja ajatukset ainoastaan hänen toimintansa kautta. Tämä liittyy keskeisesti toiseen pointtiin, joka on keskeisin ilmiö antiikin elämäkerroissa. Niissä tarkastellaan sitä että kuinka pitkälle henkilö on valmis menemään elääkseen omien arvojensa mukaan. Jeesuksen ohella klassinen esimerkki on Sokrates, joka vapaaehtoisesti joi myrkkymaljan osoittaen kuinka selkärankainen on. Niinpä Jeesuksen risti ei ole evankeliumien loppu, vaan tämä liittyy kolmanteen pointtiin: antiikin elämäkertojen kirjoittajat olivat kiinnostuneita siitä, millainen vaikutus henkilön elämällä ja “filosofialla” oli hänen seuraajiinsa. Platon teki opettajastaan Sokrateesta kuolemattoman; Jeesuksen seuraajat olivat valmiita kuolemaan opettajansa esimerkin mukaisesti. Tässä mielessä Luukas seuraa aikansa kirjallista muotoa tarkimmin kaksoisteoksessaan Luukas-Apostolien teot.

Burridgen työn suurin merkitys on ollut sillä, että tutkimuksessa huomio on kiinnittynyt takaisin Jeesukseen, mutta tämä juontaa toiseen keskusteluun historiallisen Jeesuksen tarkastelusta, josta myöhemmin erillinen postaus.

2. Ajattomia tekstejä

Edellä kuvatun bultmannilaisen tulkinnan johdannaisajatus on, että evankeliumitekstit kuvaavat niiden kirjoittajien omien yhteisöjen elämää. Kenties parhaiten tämä tulee esiin Johanneksen evankeliumissa, jonka suhteen Louis Martyn väitti että evankeliumi on kaksitasoinen. Toisaalta siinä on todellinen historiallinen kerros joka kertoo Jeesuksesta, mutta toisaalta siinä on innovatiivinen kerros joka kuvaa Jeesuksen seuraajien erottamista synagogasta ja eroa perinteisestä juutalaisuudesta. Toisin sanoen, Martynin kuvauksessa evankeliumi on kirjoitettu rohkaisuksi omalle yhteisölle joka on heitetty ulos synagogasta, tai niille jotka ovat vastaaavassa tilanteessa.

Martynin teoria on pitkälle viety mutta äärimmäisen suosittu. Vastaava teoria vaikuttaa paljon viattomammalta kun kuvaamme sitä ilmauksin: Matteus kirjoitti juutalaisille jne. On totta että kullakin evankeliumilla on oma historiallinen kontekstinsa, mutta on aivan eri asia väittää että evankeliumit kertoisivat lähinnä kirjoittajien omista yhteisöistä. Jos Matteus esimerkiksi kirjoitti Antiokiasta, tiedämmekö Antiokian elämästä niin paljon että voimme erottaa Martynin tavoin sen mikä on historiallista siitä mikä on koettua ja keksittyä?

Edellä kuvattu ajatus on tullut haastetuksi erityisesti Richard Bauckhamin toimesta - brittiläinen historioitsija - joka on mielestäni kiistattomasti osoittanut edellä kuvatun mallin kestämättömäksi. Bauckham ja muut samoin ajattelevat väittävät, että evankeliumit on alunperinkin kirjoitettu omaa yhteisöä laajemmalle joukolle. Koska sanoma Jeesuksesta oli kaikelle maailmalle, on vain loogista että myös tästä evankeliumista kertovat tekstit olisivat “kaikille kansoille” kuten Bauckham summaa.

Mutta mistä ajatus Antiokin tai Efeson kristittyjen kokemuksen läpikäyvästä vaikutuksesta on syntynyt? Todennäköisesti siitä, että evankeliumeja on luettu aivan kuin ne olisivat Paavalin kirjeitä. Ei tietenkään oikeasti näin, mutta vertauskuva on osuva. Tiedämme että Paavali kirjoitti Korinttiin useampia kirjeitä kuin ne kaksi mitkä ovat säilyneet Uudessa testamentissa, ja tiedämme että Korinttin uskovat kirjoittivat kirjeitä Paavalille, mutta ne eivät ole säilyneet. Osan näiden kirjeiden sisällöistä pystymme päättelemään Paavalin Korinttilaiskirjeistä, ja muutoinkin olemme Paavalin varassa Korinttin tilanteen suhteen. Toisaalta tiedämme muista historiallisista lähteistä yhtä sun toista Korintista, ja näin voimme yrittää historiallisesti ennallista (rekonstruoida) sitä mitä ko. seurakunnassa todella oli meneillään. Eli Korintin kaupungin ja seurakunnan elämän selvittäminen on ensiarvoisen tärkeää jotta voimme juurikaan ymmärtää mitä Paavali yrittää sanoa kirjeissään. Jostain syystä tämä historiallis-kriittinen metodi on salakuljetettu evankeliumitutkimuksen avuksi, vaikka evankeliumit eivät lajityypiltään (genre) ole kirjeitä vaan elämäkertoja kuten edellä todettiin.

3. Kertovat missiosta

Eniten pohdin tätä kolmatta ja viimeistä pointtia, ja siksi tämä osio jää lyhyemmäksi. Edelliset kaksi seikkaa johdattelevat siihen, että evankeliumeissa meille kerrotaan Jeesuksesta siten, että hänen vaikutuksensa jatkuu hänen kuolemansa jälkeen. Jeesuksen ylösnousemus vahvistaa sen että hän oli Jumalan lähettämä Messias. Jeesus itse alleviivaa, että hän ei ole vain juutalaisten Messias – voideltu kuningas – vaan myös kaikkien ihmisten “vapahtaja”. Vapahtaja eli pelastaja oli Rooman keisarin epiteetti, ja näin ollen juutalainen “Jumalan Valtakunta” -ajatus saa universaalin sisällön. Juutalaisten Jumala on hyvä hallitsija, mutta nyt hän on tullut tunnetuksi Jeesuksessa tai pikemminkin Jeesuksen kautta. Jeesukselle on annettu kaikki valta, ja siksi hänen evankeliuminsa tulee kuuluttaa kaikille ihmisille. Jeesuksen seuraajien tehtäväksi jää saattaa Jeesuksen työ loppuun ja tehdä kaikista kansoista hänen opetuslapsiaan.

Näin ollen kertomus Jeesuksesta ei jää historialliseksi elämäkerraksi eikä paikalliseksi tarinaksi, vaan evankeliumit ajattomalla ja universaalilla tavalla haastavat minkä tahansa ajan ja paikan vallat, keisarit tai pelastajat ja kuuluttavat yhden Jumalan kuninkuutta ja kutsuvat hänen alamaisuuteensa Jeesusta seuraamalla.

NOTE: Tässä selittäisin vähän pidempään käsitteitä Jumalan valtakunta ja Evankeliumi, mutta Messias -käsitteen sisällön avaamisen jättäisin todennäköisesti Jeesus -jaksoon.